ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro,

kirjoittaa sama profeetta Aamos, jonka sanoja jo äsken päivän ensimmäisenä lukukappaleena kuulimme (Aamos 5: 16-20). Kuulemamme sanat olivatkin kovia sanoja, niissä ei ollut yhtään valoa, ei minkäänlaista lohdutusta. Mutta vähän myöhemmin tulevat nuo kauniit ja tärkeät sanat:

Mutta oikeus virratkoon kuin vesi

ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.

Kenelle Aamos kovat sanansa sanoi? Tekstistä luemme:

Te makaatte norsunluuvuoteillanne

ja loikoilette leposohvillanne.

Te syötte karitsoita laumasta

ja juottovasikoita karsinasta.

Huh… ohi menivät Aamoksen torut! Eipä ole kotona norsunluuvuoteita. Moitteet ovat luultavasti osoitettu Nokian johtajille, jotka heittävät Suomestakin tuhansia ihmisiä työpaikoiltaan. Niin tai Egyptin itsevaltiaalle presidentille Hosni Mubarakille, joka sai lähteä maanpakoon oman kansansa sortajan leima otsassaan. Niin tai noille toisille – sortajille ja riistäjille, keitä sitten lienevätkin.

Niin… vai menevätkö sittenkään Aamoksen torut ohi. Luulenpa, että tälläkin hetkellä satojen miljoonien ihmisten silmissä vuoteemme näyttää kuin upealta norsunluuvuoteelta. Jo se, että on vuode, lämmin koti, lämmin suihku on miljoonille ihmisille vain kaukainen haave. Profeetan sanat tulevat siis kohti eikä niistä pääse ohi. 2700 vuotta vanha teksti on kuin suoraan tähän päivään.

Siispä oikeus ja vanhurskaus virratkoot – tänäkin päivänä kaikille sitä janoaville ja tavoitteleville, niin maailman toreilla ja kaduilla sitä huutaville, kuin työttömyyden alla hiljaa olevalle lähimmäisellemme.

Ja niin Aamos välittää Jumalan lupauksen:

Pyrkikää hyvään, älkää pahaan,

jotta saisitte elää!

Silloin Herra Jumala Sebaot

on teidän kanssanne.

Poimin tuolta rukoushelmialttarilta punaisen helmen, joka muistuttaa minua rakkauden kaksoiskäskystä: rakasta lähimmäistäsi. Uskaltaisimmekohan rohkeasti rukoilla: Tee minusta hyvään pyrkivä, tee minusta hyvä ihminen! Mahtuisikohan se meidän luterilaiseen mielenlaatuun, joka julistaa autuutta armosta vaan ei hyvistä teoista? Ottaisimmekohan todesta Paavalin sanat: ”Ainoa tärkeä on rakkautena (siis mm. hyvinä tekoina) vaikuttava usko”.

Mitä iloa on teille Herran päivästä eli Kristuksen tulemisen päivästä, kyselee profeetta ja voimme hänelle vastata Paavalin sanoin: Rakkaus iloitsee totuuden voittaessa. Ilo syntyy oikeuden ja vanhurskauden virratessa ihmisten keskellä. Ilo kasvaa, kun uskomme elävöityy ja vaikuttaa yhä useammin rakkauden tekoina ja ilo voi ehjä jossakin hetkessä myös tulla täydelliseksi.

Eräs tarina kertoo tuosta täydellisestä ilosta:

Franciscus Assisilainen oli köyhä munkki 1200-luvun Italiassa. Yhdessä veli Leon kanssa hän palaamassa pitkältä saarnamatkalta. Oli talvi ja satoi räntää. Matkalaiset tarpoivat paljain jaloin, kuten heillä oli tapana. Silloin Franciscus alkoi puhua täydellisestä ilosta näin sanoen: ”Vaikka kaikki veljeskuntamme jäsenet eläisivät esimerkillisesti, niin että ihmiset alkaisivat kiinnostua tästä tiestä ja kaikkialla otettaisiin meidän sanomamme hyvin vastaan, niin siinä ei olisi täydellinen ilo.”

Franciscus jatkoi: ”Jos veljeskunnan jäsenet olisivat niin viisaita, että tietäisivät kaiken tiedon ja osaisivat selittää kaikki salaisuudet ja kaikki oppineet Pariisissa kääntyisivät veljeskunnan jäseniksi ja jopa Ranskan ja Englannin kuninkaat lähtisivät seuraamaan köyhyyden tietä, niin ei siinä vielä olisi täydellinen ilo.”

”Ja vaikka joku osaisi saarnata niin hyvin, että kaikki maailman ihmiset kääntyisivät seuraamaan Jeesusta, ei siinäkään vielä olisi täydellinen ilo.”

Miehet jatkoivat matkaansa ja Fransiscus puhettaan: ”Hyvä veljeni Leo. Kun nyt pitkän kävelyn päätteeksi tulemme Santa Maria degli Angeliin ja kolkutamme siellä oveen päästäksemme sisälle, niin portinvartija vaatii saada tietää, kuka koputtaa. Ja kun me kerromme, että täällä ovat veljet Franciscus ja Leo, niin jos portinvartija silloin väittää meitä huijareiksi, eikä usko meitä, eikä avaa ovea, vaan käskee meidän painua tiehemme häiritsemästä kunnon ihmisiä. Ja vaikka kuinka yritämme vakuuttaa hänelle, että todella olemme me, niin silti hän jättää meidät seisomaan ulos viluissamme, nälissämme ja väsyneinä. Jos silloin emme ollenkaan hermostu, vaan otamme tilanteen kärsivällisesti vastaan, emmekä mitenkään kiroa veli portinvartijaa, niin siinä on täydellinen ilo.”
”Ja jos vielä koputamme ja pyydämme päästä sisään edes yhdeksi yöksi, mutta portinvartija vain pysyy tiukkana ja päinvastoin avaa oven ajaakseen meidät kepillä huitoen tiehemme, kaataa meidät sohjoon ja nauraa avuttomuuttamme, niin jos silloin säilytämme malttimme ja ajattelemme, että varmaan Jumala on jostain syystä laittanut veli portinvartijan käyttäytymään näin meitä kohtaan, ja pysymme kärsivällisinä, niin siinä, veli Leo, on täydellinen ilo.”

Ilo on Jumalan lahja, Pyhän Hengen hedelmä – aivan niin kuin usko. Molemmat joutuvat usein koetukselle, ilo häviää – hyvin usein juuri kärsimättömyydestämme johtuen – ja uskon tilalle kasvaa epäusko ja epäilys.

Onko sinua peloteltu maailman lopulla ja Jumalan ankaralla tuomiolla Herran päivän eli Kristuksen tulemisen hetkenä. Minua on ja se on tuntunut pahalta ja ahdistavalta ja suorastaan pelottavalta. Ilo on kaukana.

Olen useasti miettinyt millä motiivilla tällaiset pelottelijat liikkuvat. Ainakaan rakkautta ei heidän sanoistaan tahdo löytyä.

Maailma vilisee tälläkin hetkellä tuomiopäivän profeettoja. ”Jeesus tulee, oletko valmis”. ”Lähi-idän tilanne on juuri nyt sellainen, että kohta tulee maailmanloppu”. ”Maailmanlaajuinen taloustilanne on kuin suoraan ilmestyskirjasta” jne. jne. Näitä niin sanottuja profetioita kuulemme sekä maallisessa että hengellisessä elämässä.

Jeesus varoittaa kuulijoitaan tämän päivän evankeliumitekstissä. ”Monet tulevat esiintymään minun nimelläni. He sanovat: ’Minä olen Messias’, ja eksyttävät monia.  Monta väärää profeettaa ilmestyy, ja he johtavat useita harhaan”.

Mistä sitten tuntee oikean profeetan, joka puhuu Jumalan tahdon mukaisesti eikä omaan korvasyyhyynsä siirrä omia mielikuvituksen tuotteita toisten harteille Yksi vastaus löytyy viidennestä Mooseksen kirjasta:

”Jos alatte kysellä mielessänne, mikä sana ei ole lähtöisin Herralta, muistakaa tämä: Jos se, mitä profeetta puhuu Herran nimissä, ei toteudu, se ei ole Herran sanaa vaan väärän profeetan röyhkeää puhetta. Älkää kuulko häntä.”

Ylösnousemisensa jälkeen Jeesus vielä sanoi:

”Ei teidän kuulu tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa nojalla on asettanut”.

Ja Jeesus jatkaa:

” Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajiani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka”.

Monet asiat pelottavat meitä ja sammuttavat elämänilon. Kannamme huolta itsestämme ja rakkaistamme. Mistä löytyy rohkeus kohdata tämän päivän haasteet elämässämme? Sanoisin, että kysymys on kiinnipitämisestä ja irtipäästämisestä.

Jos elämämme on kiinni todellisista tai kuvitelluista norsunluuvuoteista ja -temppeleistä, niin meillä on syytäkin pelätä, sillä Jeesus sanoo: ”Näettekö kaiken tämän? Totisesti: kaikki revitään maahan, tänne ei jää kiveä kiven päälle”.

Jos sen sijaan elämme todeksi nuo profeetta Aamoksen sanat:

Mutta oikeus virratkoon kuin vesi

ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro,

niin me päästämme irti sen, mikä meitä sitoo ja elämme siinä Jumalan yhteydessä, josta sanotaan:

Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. (Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa).

Lopullisesti saavutamme tuon täydellisen rakkauden vasta perillä taivaassa. Vielä meillä on kipuja ja pelkoja ja uuden elämän synnytystuskia. Vielä nyt, Paavalin sanoin, katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala meidät täydellisesti tuntee.

Tähän lupaukseen turvautuen nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.

Eero

Johannes 1: 29 – 34.

Tässä on kertomus kohtaamisesta nyt-hetkessä. Edellisenä päivänä – evankelistan kertomuksen mukaan – Johannes kertoi itsestään ja odotuksestaan: ”Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa: ’Tasoittakaa Herralle tie’”.

Herra tuli, mutta sitten ei mikään mennytkään niin kuin oli ennalta suunniteltu. Synnitön Jumalan Poika ja synnitön ihminen tuli pyytämään kastetta, joka pesisi pois synnin. Tämähän oli ennenkuulumatonta ja kaikin tavoin käsittämätöntä. Johannes joutui sen toteamaan ja vastaa Jeesukselle (Matteuksen evankeliumin mukaan): ”Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!”

Näin teologia, oppi Jumalasta, meni taas kerran uusiksi. Niin kuin se oli jo mennyt moneen kertaan Jeesuksen syntymästä lähtien: Jumala syntyi vaatimattomaan eläinten suojaan, joutui pakenemaan maasta henkensä uhalla, eli pitkään pienessä peräkylässä, näytti teoillaan rakkaudellisen olemuksensa.. ja niin edelleen.

Jumalan tapa toimia menee niin kovin usein yli ihmisymmärryksen.

Johannes Kastajan järkeenkäyvä, rationaalinen ja jopa ennustettavissa oleva Jumala olikin jotakin muuta, kuin mitä hän oletti Jumalan olevan. Myös me loukkaannumme usein Häneen, joka toimii vastoin meidän käsitystä järkevyydestä tai viisaudesta, niin… jopa vastoin käsitystämme oikeudenmukaisuudesta.

Loukkaannumme Häneen, joka toimii vastoin tahtoamme.

Hämmästyttävästi vain Häneen loukkaannumme, vaikka kerta toisensa jälkeen rukoilemmekin: ”Tapahtukoon sinun tahtosi”. Rukoilemme, mutta rukoilemmeko tosissamme?

Kun järkeenkäyvä ihmisymmärrys loppuu, niin jäljelle ei kuitenkaan jää järjetön ymmärtämättömyys, vaan Jumalan suunnitelman ehkä vähitellen tapahtuva oivaltaminen, samalla kun usea jumalallinen asia jää meille ainakin osittain suureksi salaisuudeksi.

Tärkeät sanat Johanneksen evankeliumissa ovat: ”Pyhä Henki jäi hänen, eli Jeesuksen, päälle”. On tärkeää huomata, että Jeesus aloitti toimintansa, vasta sen jälkeen kun Pyhä Henki jäi hänen luokseen. Jeesus oli riippuvainen Pyhän Hengen läsnäolosta. Samalla tavalla mekin olemme Hänestä riippuvaisia, mikäli haluamme ymmärtää Jumalan tahtoa ja Hänen suunnitelmaansa niin omassa kuin toistenkin elämässä.

Jumalallinen tahto jätetään kuitenkin osin meille salaisuudeksi. Tällaisesta salaisuudesta puhumme myös silloin, kun ajattelemme kastetta.

Kyllähän esim. Paavali kirjoittaa myös, niin kuin hän ilmaisee: opista kasteista ja siten myös eräänlaisesta teologisesta välttämättömyydestä ymmärtää, mikä on Jumalan tahto kasteen suhteen. Samalla kuitenkin joudumme huomaamaan, että oppi – kasteoppi hyvänä esimerkkinä – aiheuttaa usein enemmän riitaa kuin sopua. Uskaltaisikohan sanoa, että oppi on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Opinkappaleista ei siis ole isännäksi. Mikä tai kuka sitten on tuo Isäntä. Eikö juuri Pyhä Henki, joka haluaa jäädä meidänkin luoksemme – meidän päällemme – johdattamaan, opettamaan ja luomaan yhteyttä, niin Jumalan kuin toinen toistemme kanssa ja kertomaan meille myös kasteen salaisuudesta.

Niin… Kasteen salaisuus, mitä se on?

Virsikirjassamme on monta kastevirttä. Yhden sanat koskettivat minua erityisen paljon. Se on virsi 217.

1.
Täynnä kiitosta ja hämmästystä
tuuditamme vastasyntynyttä
edessäsi, elämämme luoja,
edessäsi, elämämme luoja.

2.
Täynnä pelkoa ja hämmennystä
tulevasta, tuntemattomasta
turvaudumme kasteen salaisuuteen,
turvaudumme kasteen salaisuuteen

Eikö näissä sanoissa tulekin esille koko ihmiselämän tunnekirjo. Toisaalta uusi elämä, uuden elämän ihme, kiitos ja hämmästys. Ilo on silloin usein käsin kosketeltava. Hyvät tunteet nousevat pintaan.

Toisaalta sitten niin kovin nopeasti, niin kovin herkästi täyttää lapsen vanhemmissa, isovanhemmissa ja muissa läheisissä myös toinen tunne – pelon ja hämmennyksen tunne.

Mihin sinä lapsi oikein olet tullut, millaiseen maailmaan sinut saatettiin? Ja myös ihan arkisen arjen keskellä: Miten tästä oikein selviydytään?

Joku saattaa ehkä kyllästyä, kun kuvaan Jumalan läsnäoloa Jumalan sylinä. Lapsellinen sanonta, joka ei sovi aikuisen ihmisen ajatusmaailmaan, naivia ja tunteellista puhetta. Näin moni ajattelee.

Itselleni kuitenkin pieni osa kasteen salaisuudesta avautui sylivertauksena. Laulamme kohta: ”Meidät kaikki otat lapsiksesi” ja eikö lapsen paikka olekin sylissä. Kysymys on siis lapsen oikeudesta olla äitinsä ja isänsä sylissä. Paikassa, johon voi tulla silloin, kun kaikki tuntuu hyvältä, mutta myös silloin, voisiko sanoa, ennen kaikkea silloin, kun pelko ja hämmennys kouraisevat sisältä ja on kaikin tavoin paha olla. Syyllisyyttäkin sisällään silloin usein kantaa.

Kasteessa tuo oikeus jokaiselle annetaan. Taivaallisen Isän syli on avoin ja tästä sylistä saavat iloita niin lapset kuin vanhemmatkin ihmiset. Viisaat ja oppineet puhuvat tässä yhteydessä sanoin ”kasteen armo”.

Niin ja on hyvä muistaa, niin kuin Luther tuossa muistutti. Siihen armon syliin on syytä kiivetä joka ikinen päivä, sillä sitä me joka päivä tarvitsemme.

Miten sitten käy kastamattoman ihmisen, kyselemme ehkä hätääntyneenäkin?

Jumala rakastaa jokaista luotuaan. Tämä on ohittamaton raamatullinen ja kristillinen totuus.

Tuomio on aina jätettävä Jumalalle, tämä on myös ohittamaton totuus.

Suvereeni Jumala toimii viisaudessaan ja rakkaudessaan yli ihmisymmärryksen.

Tässä kohdassa siis itse turvaudun kasteen salaisuuteen, joka samalla on salatun Jumalan salaisuus.

Meille on annettu kasteen lahja ja lahjan myötä tehtävä, Jeesuksen kastekäsky: Menkää, kastakaa ja opettakaa, on täysin voimassa tänäkin päivänä. Tämän ja kaiken muun saamme loppujen lopuksi jättää Jumalan käsiin.

3.
Tässä, Herra, olet meitä läsnä!
Sinä, joka avaruutta ohjaat,
tunnet meidät, otat meidät vastaan,
tunnet meidät, otat meidät vastaan.

4.
Meidät kaikki otat lapsiksesi.
Uusiksi luot meidät Kristuksessa,
avoimiksi, uuteen luottamukseen,
avoimiksi, uuteen luottamukseen.

Muistatko milloin on syntymäpäiväsi ja nimipäiväsi? Varmasti muistat. Muistatko milloin oli kastepäiväsi? Se on todellinen juhlapäiväsi, sillä se on sinun toinen syntymä- ja nimipäiväsi. Kaste on uuden syntymän juhla, Jumalan lapsen syntymäpäivä. Lisäksi kasteessa Jumala kutsui meitä nimeltä ja juuri tuo nimeltä kutsuminen on yhteyden ja läheisyyden merkki.

Tuo nimeltä kutsuminen on mahtava asia. Joka kerta, kun minua kutsutaan nimeltä, koen erityistä läheisyyttä. En olekaan vain tuo ihminen tuolla tai tässä, vaan Eero ihan aidosti ja oikeasti tämän niminen ihminen. Siksi rakastan niitä Jumalan armonvakuutuksen sanoja, jotka tänään jo kuulimme: ”Älä pelkää… Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun”.

Voisiko tässä olla yksi uudenvuodenlupauksemmekin: Puhutellaan toisiamme entistä useammin nimeltä.

Avaruuksien ohjaaja (niin kuin virressä lauloimme) on tässä, nimeltä kutsumassa meitä jokaista luokseen ja samalla myös keskinäiseen yhteyteen. Hän on luomassa meitä koko ajan uudeksi, tekemässä koko ajan työtä meissä, jos ja kun annamme Pyhän Hengen sitä meissä tehdä.

5.
Läpi elämän ja kuolemankin
lupauksen kaste meidät kantaa.
Armon valo jää, kun kaikki sammuu,
armon valo jää, kun kaikki sammuu.

6.
Paljon enemmän kuin ymmärrämme,
taivaan Isä, kasteessamme annoit.
Itse meidät ilollasi täytä,
itse meidät ilollasi täytä.

Kun sytytämme kasteen jälkeen kastekynttilän, niin sanomme Jeesuksen sanat: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.”

Hän, armon ja rakkauden Valo, Jeesus Kristus jää luoksemme silloin, kun muut valot sammuvat. Hän jää, sillä hän on luvannut: Minä olen teidän kanssanne – minä olen sinun kanssasi, sinä nimeltä kutsuttu – kaikki päivät maailman loppuun asti.

Eero

Elämme kirkossamme surullisia aikoja. Maassamme vallitsee tällä hetkellä jonkinlainen joukkohysteria ja ihmisiä eroaa kirkosta enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ilkeät kirjoitukset ja puheet puolesta ja vastaan jättävät jälkeensä syviä haavoja. Monet kutsutut kääntävät selkänsä ja selittelyt ovat mitä moninaisimmat. Kuka lähtee mihinkin suuntaan.

Elämme aikaa, jota kutsutaan jälkimoderniksi ajaksi. Tämän ajan kolmiyhteytenä on: Minä, minulle ja minä ensin. Tuollaisia sanoja on viime aikoina kuullut paljon, myös tässä kirkosta eroamiskeskustelussa.

Tämä pieni synkkä yksinpuhelu ei kuitenkaan saa päättyä toisen ihmisen tuomitsemiseen. Tässä maailmassa ei ole itsekkyyden ja rakkaudettomuuden suhteen kahtiajakoa nuo ja me, – ei vaan ”me kaikki”. Kukapa meistä ei olisi tavalla tai toisella joutunut erilaisiin itsekkyyden koukkuihin omassa elämässään. Siksi tahdon päättää tämän alun synkän yksinpuhelun kiitokseen ja sanoihin: kutsu takaisin yhteyteen on koko ajan voimassa. Monet ovat kutsutut.

Tänä päivänä Raamatuntekstit puhuvat kutsusta Jumalan valtakuntaan. Aloitan ensin kunniavieraslistasta. Itseriittoisen minä ensin -ihmisen kieltäydyttyä kutsusta on hyvä ottaa Jeesuksen lista tarkasteltavaksi.

Tuon aivan upean listan löydämme Raamatusta. Se on kirjoitettuna Matteuksen evankeliumin viidenteen lukuun, Vuorisaarnaan ja kuuluu näin:

Autuaita, eli Jumalalle kelpaavia, Jumalan kutsuvieraita ovat:

hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.

Autuaita kärsivälliset:
he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset:
he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita ovat rauhantekijät;

he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta.

”Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa.

Eikö vaan, että löydät itsesikin tuosta kunniavieraslistasta. Ulkoiset meriitit, ne jotka me ihmiset näemme, ovat kutsutuilla vähissä, mutta kutsuja näkeekin paljon syvemmälle. Hän näkee sydämeen asti.

Millainen on kutsun esittäjä? Tässä on se kompastuskivi, johon usea kaatuu Jumalaa ajatellessa. Millainen Hän on? Millainen on sinun jumalakuvasi, jonka olet ehkä vuosikymmenien takaa itsellesi perinnöksi saanut tai vasta äskettäin löytänyt?

Luen pari kohtaa siitä, mitä Kutsuja itsestään kertoo:

Lempeästi, rakkauden köysin, minä vedän sinua puoleeni, kirjoitetaan Jumalasta, Kutsujasta.

Ja toinen kohta, jossa Jeesus kertoo itsestään, kuuluu näin:

Katsokaa minua: Minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä"

Sanat ”lempeys”, ”nöyryys” ja ”rakkaus” ovat todellakin sanoja, joita voimme Jumalasta käyttää. Kun meidät on kutsuttu ja itse asiassa koko ajan kutsutaan yhä uudestaan Jumalan valtakuntaan, niin kutsu on lempeä ja rakastava.

Ehkä emme sitä omassa elämässämme ole sellaisena kokeneet. Kipu ja ahdistus saattavat olla sanoja, joilla voimme Jumalan kutsua kuvata. ”Vasta sairaus, läheisen kuolema, vararikko… pysähdytti”, ovat tuttuja sanoja, kun ihminen kertoo, miten hän Jumalan kutsun on kohdallaan vastaanottanut. Nekin ovat Jumalan lempeitä rakkauden köysiä, vaikka me emme niitä sellaisena ole kokeneet.

Oletko nähnyt, miten villihevosta kesytetään? En ole itse livenä sellaista nähnyt, mutta olen siitä lukenut ja ehkä TV:stäkin katsellut.

Kysymys on kärsivällisyyttä vaativasta, pitkästä ja ehkä uuvuttavastakin prosessista, jossa valmentajan yhtenä tärkeimmistä tehtävistä on voittaa hevosen luottamus.

Valmentaja tekee rauhallisesti työtään lähestyessään hevosta ja askel askeleelta pyytää lupaa luottamukseen.

Prosessi jatkuu: Ensin taputus turvan päälle, kaulalle, vähitellen myös selkään…

Lempeästi, nöyrästi ja kohdettaan rakastaen valmentaja vähitellen voittaa luottamuksen. Välillä tulee takaiskuja – pelästymisiä ja pakoja. Ja niiden jälkeen taas jatkuu luottamuksen pyytäminen ja rakentaminen.

Tässä on myös kuva Jumalan ja ihmisen välillä. Me otamme osaa yhteistyöhön, vastaanotamme kutsun, sillä kaksijakoisuudella, joka meissä on ollut syntiinlankeemuksesta saakka. Samanaikaisesti sisällämme on kaipaus ja vastustus Jumalaa kohtaan. Aavistamme Hänen hyvyytensä, mutta samalla pelkäämme Hänen tekevän meille pahaa.

”Lempeästi, rakkauden köysin, minä vedän sinua puoleeni”, sanoo Jumala.

Pyhä Henki on kuin lasso, joka vetää meitä Jumalan luo. Hän herättää kärsivällisesti, askel askeleelta, meissä luottamuksen Jumalaan. Samalla meidät kutsutaan juhliin, yhteyteen.

Tuo kutsu on, kiitos lempeän ja rakastavan Jumalan, tälläkin hetkellä voimassa.

Missä juhlat pidetään? Missä tuo Jumalan valtakunta on?

Kutsu ei saa siirtää meidän ajatuksiamme ainoastaan tulevaisuuteen, vaan tähän päivään. Jeesus sanoi: ”Taivasten valtakunta on teidän keskellänne”. Siellä missä rakkaus voittaa vihan, siellä missä anteeksianto murtaa sydämen kylmyyden, siellä, missä usko muuttuu sanoista teoiksi, siellä Jumala on ja siellä on myös taivasten valtakunnan juhlat. Ei vasta kerran tulevaisuudessa, vaan jo nyt.

Hyvä kohtaaminen ihmisten välillä, lyhytkin hetki itselleen rakkaan ja tärkeän ihmisen kanssa on kuin pieni hääjuhla. Näihin arjen hääjuhliin, pieniinkin kohtaamisiin, meitä kaikkia kutsutaan. Tahdotko olla mukana sellaisissa juhlissa?

Tänäänkin olemme ottaneet vastaan yhden kutsun, kun olemme tulleet tänne Kuusiston kirkkoon sadonkorjuun kiitosmessuun.

Luonto ympärillämme alkaa valmistautua talven lepoon. Viljelijä valmistaa kyntäen, äestäen tai muokkaamatta jättäen pelloilleen levon. Metsät hiljenevät ja puutarhan sato on varastossa tai kesän aikana nautittu.

Tämä kaikki kutsuu myös meitä ihmisiä muistamaan, miten tärkeä asia lepo on meidän jokaisen kohdalla. Tarvitsemme pysähtymisen hetkiä. Näihinkin hetkiin kuulutetaan taivaallisella kutsulla jo tänään. Ehtoollispöydässä saamme muistaa, miten Jumala siunaa pellon antimet, leivän ja viinin, jossa Jeesus itse meidät kohtaa. Samalla meitä muistutetaan levon tarpeellisuudesta Jeesuksen sanoin:

”Tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon”.

Eero

Luukas 19: 41- - 48

Palataan vielä hetkeksi tuohon Julia-isosen lukemaan VT:n tekstiin.

Dreija pyörii, savenvalaja ottaa savikimpaleen käsiensä väliin ja alkaa muotoilla sitä. Katselee ja arvioi – haluaa tehdä siitä hyvän, juuri sellaisen kuin haluaa, juuri siihen tarkoitukseen, johon hän sen tarvitsee.

”Niin kuin savi on valajan käsissä, niin sinä olet minun kädessäni” – sanoo Jumala. Kädessäni, muovailtavana juuri sellaiseksi kuin minä sen haluan.

Istuimme viimeistä iltaa riparilla ja silloin Mari kerroit, miten tuo muovailu tapahtuu. Tuletko nyt siitä kertomaan?

…Mari kertoo, kuinka savenvalaja ”kovakouraisesti” muovailee savesta sellaisen kuin haluaa…00

Muovailtavana oleminen on siis kivuliasta. Olet tämän varmasti eri tavoin omassa elämässäsi kokenut? Muovautumiseen kuuluu luopumisen tuskaa ja uuden elämän synnytyskipuja. Näyttää siltä, että aina kun jotakin uutta syntyy, niin se tapahtuu kivun kautta. Syntymään ja kasvuun liittyy aina kipua.

Olemme koko elämämme ajan muovailtavana, vaikka ehkä emme halua sitä itsellemme myöntääkään.

Iso kysymys kuuluu: Kuka tai mikä sinua ja elämääsi muovaa? Yleinen mielipide? Vahvat (niin tai miksei heikotkin) ihmiset ympärilläsi? Kaveripaine? Mainokset ja muotimaailma? Roolisi, jotka olet valinnut ja itsellesi ottanut?

Vai sallisitko kuitenkin Suuren Savenvalajan – hänen joka on tehnyt niin saven kuin elämän dreijankin – sallisitko hänen muovata sinusta sellaisen kuin haluaa?

Ja mitä hän haluaa?

Hän haluaa tehdä sinut jälleen omaksi kuvakseen. Hän haluaa muovailla sinut jälleen yhteyteensä. Hän haluaa sinulle juuri sitä, josta riparillamme luimme luomiskertomuksessa: ”Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen”. (1. Moos. 2:7).

Hän haluaa puhaltaa sinuun elämän hengen ja niin kuin riparilla totesimme, Hän (Jumala) suudelmallaan herättää ihmisen – sinutkin – henkiin.

Sanomme ehkä mielessämme: Olen oman tien kulkija, itsenäinen ja autonominen. Hallitsen itseäni, ei minua kukaan muovaa, en edes salli sitä.

Silti… ajattelen niin, että jokainen kohtaaminen toisen kanssa muovaa meitä – halusimmepa tai emme. Kohdatessamme vääryyttä muovaudumme joko katkeraksi tai anteeksiantavaksi, riippuen siitä, kuka tai mikä meitä muovaa.

Kohdatessamme rakkautta, kasvamme kuin uuteen elämään tai muovaudumme kovaksi, tehden itsellemme suojan, jonka läpi ei mikään pääse, kun emme uskalla tai kykene ottamaan rakkautta vastaan.

Kohdatessamme Jumalan, me myös muovaudumme ja muutumme. Suuri Savenvalaja haluaa puhaltaa meihin todellista elämää ja sen Hän on jo tänään tehnyt kuullessamme ja ottaessamme vastaan armonvakuutuksen: ”Vaikka vuoret järkkyisivät, minun rakkauteni sinuun ei järky”. Hän haluaa puhaltaa meihin elämän hengen myös ehtoollispöydässä, kun sinulle sanotaan: Sinun puolestasi annettu, sinun puolestasi vuodatettu”.

---------

”Jeesus tuli lähemmäksi kaupunkia (Jerusalemia) ja puhkesi itkuun sen takia”, kirjoittaa Luukas evankeliumissaan. Hän jatkaa, kuinka Jeesus meni (vihoissaan) temppeliin ja ajoi sieltä ulos Jumalan pyhyyden unohtaneet kaupustelijat.

Itku ja viha kuuluivat yhteen, sillä ne molemmat kumpusivat Jeesuksen rakkaudesta ihmisiä kohtaan.

Kasvattajina (käytän tätä sanaa, vaikka en siitä pidäkään) tiedämme, että tuo on useasti arkea meidänkin kohdallamme – kyyneleet ja vihastuminen.

Uskallan sanoa, että parhaassa tapauksessa nuo molemmat ovat jumalallisia lahjoja, kun niiden taakse kätkeytyy huoli toisesta ihmisestä ja rakkaus häneen.

Yksi rukoukseni, josta myös teille rakkaat ystävät kerroin, oli se, että näkisimme entistä enemmän toisen ihmisen Kristuksen silmin. Tämä on myös rukoukseni teitä ajatellen hyvät vanhemmat, kummit, isovanhemmat ja muut näiden konfirmoitavien nuorten läheiset.

Nähdessämme toisemme Kristuksen silmin, näemme pidemmälle ja syvemmälle ihmiseen. Näemme hänen sydämeensä asti, sydämeen, jossa pieni ja herkkä ihminen monesti huutaa (ehkä kovankin kuoren takaa): katso minua ja rakasta. Katso minuun Kristuksen silmin, sillä Hän näkee Jumalan kuvan, minut ja sinut, meidät kaikki, joista kirjoitetaan näin:

”Minä olen ihme, suuri ihme ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, Herra”.

Kristuksen silmät näkevät meidät suurina Jumalan ihmeinä, emmekö siis mekin näkisi niin.

Eero

Matteus 17: 1 – 8

Mietimme tämän päivän sanomaa laulaen välillä virttä 263, säkeistö kerrallaan.

1.

Vuorella Kristus kirkastui
kuin päivä paistavaksi.
Heleä pilvi ilmaantui,
sai kaiken loistavaksi.
Pilvestä ääni kajahti:
"On tässä rakas Poikani,
te häntä kuulkaa aina."

Jumalan manifesti, Hänen näkyvä ilmoituksensa, on selvä. Hän ilmoitti sen lähellä oleville, mutta sen on tarkoitus levitä kaikkialle: Kuulkaa Poikaani, tässä on hän, johon olen mieltynyt. Näin on hyvä tänäkin päivänä. Kerro läheisille, kerro rakkaillesi: Kuule ja kuuntele Kristusta. Vetäydy hiljaisuuteen ja rukoukseen ja ota vastaan mitä Hän sinulle tahtoo sanoa – juuri nyt, juuri tälläkin hetkellä. Vetäydy vuorellesi ja kohtaa Kristus.

Missä tuo vuori on? Merkittävää tuossa kohtaamisessa ei ole paikka vaan se, että olet Kristuksen seurassa. Hän vetää sinua luokseen. Miten sen tiedämme ja tunnemme?

Se mitä sisällämme kutsumme kaipaukseksi on Kristuksen pyyntöä lähteä hänen mukaansa. Hän vie meitä yksinäisyyteen ja näyttää meille kirkkautensa ja kunniansa.

Elämä ei ole kovinkaan usein loistoa, ei, vaan parhaimmillaankin se on Jumalan salatun suuruuden kohtaamista. Hetkittäisiä ovat omatkin kokemuksemme Jumalan kirkkauden läsnäolosta, jos niitä ylipäätään elämässämme olemme kokeneet.

Ehkä juuri siksi vaadimme vahvaa Jumalaa ja etsimme suurta Kristusta. Kristuksen voima ja hänen suuruutensa ei kuitenkaan ole ulkonaisessa voimassa vaan ristin hulluudessa.

3.
Vaan kirkkautta Kristuksen
katsella siinä saamme,
kun Golgatalla kärsien
saa voiton kuninkaamme.
Hän Jumalamme kirkastaa,
kun maailmaa hän armahtaa.
Hän loistaa rakkautta

Kärsimys ja kirkkaus – miten nämä kaksi asiaa sopivat yhteen? Sopiiko meidän suuhumme ja tähän aikaan sanonta: ”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”? Kysymys ei ole siinä, miten piiskaamme itseämme vaan siinä, missä Kristus on.

Jotta kuulisimme Kristuksen äänen, meidän on lähdettävä hänen mukaansa. Alas kirkastuksen hetkistä kohti ristiä. Pois hyvänolo tunteista (joita meille toki myös sallitaan ”kirkastusvuorellamme”) kohti sitä elämää, jossa elämme ja joka meitä odottaa.

Pietarin sanoin haluamme sanoa: ”Tässä meillä on hyvä olla, jäädään tähän, mutta Jeesus ei jää paikalleen vaan lähtee liikkeelle ja on koko ajan liikkeellä.

Hän sanoo: ”Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, ei minulle kelpaa”. Ja vielä hän sanoo: ”Kaiken, minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”. 

Risti, jonka juurella Jumala armahtaa, risti joka syvimmillään kertoo meille Jumalan rakkaudesta, risti, jonka kantajiksi meidät kaikki on kutsuttu, on kirkastuksen paikka.

4.
Parhainkin riemu päällä maan
pois haihtuu varjon lailla,
vaan taivaan riemu milloinkaan
ei muutu autuailla.
Se autuus, joka nyt ei näy,
tuhannen tuhat kertaa käy
ylitse aavistusten.

Vieläkään virren sanoittaja ei päästä meitä rauhaan. Tässä elämässä ei ole riemuja, vain haihtuvia hetkiä tuntuu kirjoittaja sanovan. Tällainen saattaa masentaa. Eikö meillä ole oikeutta nauttia ja iloita kaikesta siitä, mitä Jumala suuressa rakkaudessaan meille on lahjoittanut.

Kyllä on!

Mistä löytyy todellinen ilo elämässäsi? Oletko sitä miettinyt? Onko se yltäkylläisyydessä, rikkaan miehen ja naisen elämässä, lottovoittajan riemussa?

Vai löytyykö ilo siitä, että saa rakastaa. Saa antaa jotakin omastaan, saa olla toisia ihmisiä varten.

Tuleva taivaallinen elämä käy todellakin tuhannen tuhat kertaa yli aavistuksemme, mutta jo nyt, jo tässä hetkessä voimme sitä aavistella.

Jeesus sanoo: ”Taivasten valtakunta on tullut keskellenne”. Taize-laulun sanoin: ”Missä rakkaus ja laupeus… siellä Jumala”.

Siellä missä rakkauden kaksoiskäsky muuttuu rakkauden itsestäänselvyydeksi, siellä Kristus kirkastuu.

5.
Taivaassa vasta Kristusta
täydessä loistossansa
me aina saamme katsella
kaikkien pyhäin kanssa.
Kasvoista siellä kasvoihin
se nähdään, mitä katseltiin
kuin arvoitusta kerran.

Meitä kutsutaan tänä päivänä ehtoollispöytään. Tämän kirkon alttari ja alttarikaide kertovat vahvaa symbolia. Saamme mielessämme ajatella, että tuo kaide jatkuu toisella puolen, näkymättömissä, tehden alttarikaiteesta kokonaisen. Alttarikaiteen näkymättömällä puolella ovat ne, jotka ovat jo lähteneet täältä taivaan kotiin ennen meitä.

Täydessä loistossaan kohtaamme Kristuksen vasta perillä, mutta saamme jo nyt, aavistellen viettää yhtä kirkastusvuorihetkeämme täällä Kuusiston kirkossa – polvistuessamme ehtoolliselle.

Näin vietämme kaikkien pyhäin kanssa jo nyt taivaallista ateriaa, jo nyt, vaikkakin vielä vasta aavistellen, mitä tulossa on.

6.
Kirkasta, Kristus, itsesi
myös meille matkallamme.
Voimalla kalliin sanasi
valaise sieluamme,
niin että kirkastettuina
me saamme kerran taivaassa
veisata kiitostasi.

Olemme siis matkalla, tiellä. Kristus on tuo tie. On yksi tie, mutta uskon näin: on monta kaistaa. Joku viilettää hurjaa vauhtia eteenpäin, joku kompuroi vielä lähtökuopissaankin.

Perillä ei kuitenkaan kysytä saapumisjärjestystä. Viimeinenkin perille päässyt kelpaa.

Kristus ei jäänyt kirkastusvuorelle, ei, vaan tuli alas, tuli ihmisten keskelle. Hän tuli juuri sinne, missä me olemme, sinä ja minä.

Jumala sanoi: ”Tässä on rakas poikani, kuulkaa häntä”. Pysykäämme siis kuuloetäisyydellä, niin lähellä Kristusta, että hänen kuiskauksensakin kuuluu. Se kuiskaus, jota moni kärsivä ja uupunut tälläkin hetkellä huulillaan kantaa.

 Eero

Se rantakalliolla istuva ripariopettaja mietti, että vaikka sana olikin ”väärä”, niin se ehkä oli, ainakin siinä hetkessä, paljon puhuttelevampi, kuin tuo oikeaoppinen sana. Se oli sana, joka kosketti paljon enemmän. Siinä oikealla polvellahan Kristus voi istua ja toinen Isän polvista on vapaa – minullekin – se mies mielessään hymähti. Tuo leiriläinen kertoi todellisen ilosanoman, vaikkakin sillä kertaa vähän vahingossa, mutta opettajasta tuli sillä hetkellä oppilas – voisi sanoa: taas kerran.

Tänä päivänä vietämme tämän konfirmaatiojuhlan lisäksi Apostolien päivää. Apostolit olivat ilosanoman eteenpäin viejiä, kukin kutsuttu omaan tehtäväänsä, kutsuttu juuri sellaisena kuin on, omassa elämäntilanteessaan, omien taustojen ja taakkojen kanssa. Apostolit kutsuttiin ja myöhemmin lähetettiin kertomaan, että kaiken tämän keskellä, jota me elämäksi kutsumme, Jumala on ja Hän rakastaa lapsiaan.

Tämän päivän evankeliumiteksti, jonka Luukas on evankeliumiinsa kirjoittanut, kertoo yhdestä kutsusta.

Luukas 5: 1 – 11

Nuo apostolit kutsuttiin aikanaan seuraamaan Jeesusta, mutta kutsu on edelleen voimassa. Jokaista meistä kutsutaan, juuri tässä elämäntilanteessa, omien taustojen, ilojen ja surujen keskellä kertomaan sanojen ja tekojen kanssa: Jumala ON ja Hän rakastaa lapsiaan.

Sana ”konfirmaatio” tarkoittaa vahvistamista. Se, että yhdessä näiden nuorten kanssa tunnustamme: ”Minä uskon”, vahvistaa sen, minkä kasteessamme olemme saaneet ottaa vastaan: Jumalan armon ja rakkauden myös omalla kohdallamme.

Ajattelen nyt teitä hyvät kummit. Voisiko tämä konfirmaatio olla myös kummiuden konfirmaatio eli vahvistaminen. Kasteen yhteydessä teiltä kummeilta kysyttiin: Tahdotteko huolehtia tai teitä kehotettiin huolehtimaan kummilapsenne kristillisestä kasvatuksesta. Konfirmaatio muistuttaa tästä apostolin tehtävästänne ja lahjastanne, jonka olette saaneet.

Ajattelen teitä hyvät vanhemmat, te todellisen lahjan ja tehtävän lapsenne kasvatuksessa saaneet.

Kahlil Gibran, libanonilainen runoilija kirjoittaa eräässä runossaan meistä vanhemmista mm. näin:

Te olette jousia, joista lapsenne singotaan elävinä nuolina.

Jousimies näkee matkan pään loppumattomalla polulla

ja Hän taivuttaa teidät voimallaan, jotta hänen nuolensa

sinkoaisivat kauas ja nopeasti.

Taivu Jousimiehen käsissä ilomielin.

Sillä samoin kuin Hän rakastaa nuolia, jotka lentävät,

Hän rakastaa myös jousta, joka on järkkymätön.

Voisiko tämä nuorten konfirmaatio olla pienellä osallaan myös vanhemmuuden konfirmaatio, jossa lapsenne kasvun myötä tapahtuva luopumisen kipu voisi entistä enemmän muuttua luottamuksen levollisuudeksi. Me vanhemmat saamme muistaa, että voimme ilomielin taipua Jumalan käsissä, sillä Hän rakastaa niin nuolia kuin jousia.

Ajattelen myös teitä hyvät isovanhemmat. Teidätkin on kutsuttu lapsenlapsillenne apostoleiksi. Kotien rukouskirjassa olevassa ”Isovanhempien rukouksessa” ovat mm. seuraavat sanat:

”Rakas Jumala, ajattelemme nyt edessäsi lapsenlapsiamme.

Lähetä pyhät enkelisi varjelemaan ja ohjaamaan heitä elämän matkalla”.

Rukous on kuin lämmin syli, johon voi rutistaa silloin kun toinen ei eri syistä enää ole rutistettavissa. Sanotaan, että silloin kun et voi puhua lapselle Jumalasta, niin puhu Jumalalle lapsesta. Konfirmoikaamme – vahvistakaamme – rukous yhdeksi elämämme tärkeimmiksi asioiksi.

Tuossa kuulemassamme evankeliumissa Pietari rojahti polvilleen Pyhän edessä. Tässä on yksi apostolin esimerkki meille kaikille. On hyvä tunnustaa ja tunnistaa oma paikkansa Jumalan edessä, niin kuin me jo olemme tänäänkin anteeksipyyntörukouksessa tehneet. Se on hyvä, sillä sitä seuraa aina armonvakuutus. Tähän apostolisuuteen meidät kaikki, koko seurakunta on kutsuttu: kertomaan toisillemme hyvää sanomaa Jumalan rakkaudesta ja Hänen armostaan meitä kaikkia kohtaan. Jumalan armo on tarjolla jokaiselle katuvalle.

Ennen kaikkea tämä on kuitenkin teidän konfirmaationne hyvät nuoret ystävät.

En tiedä, mitä olette menneen yhteisen aikamme aikana oppineet, mutta toivon, että sydämeenne on jäänyt tästä hyvä jälki. Toivon, että meillä leirillä niin vahvasti esillä ollut ja upeasti vahvistunut asia – luottamus – saisi olla yhtenä kasvupohjana teidän elämässänne.

Kun minua väsyttää, masentaa tai muuten elämä tuntuu kolhivan, niin menen joskus kaapille ja otan esille – sydämen. Tällaisiin sydämiin kirjoitetaan viimeisenä ripari-iltana jokin hyvä asia jokaisesta rippileirillä mukana olleesta.

Menen siis kaapille ja luen omasta sydämestäni: Leirin paras pappi.

Luen sen, hymyilen ja iloitsen enkä vähäkään välitä, että olin myös leirin ainoa pappi.

Tässä on yksi konfirmaationne, uskon vahvistamisenne päämäärä. Olkaa jatkossakin, hyvät nuoret, ennen kaikkea hyvää puhumisen apostoleja. Siinä tehtävässä ei voi saavuttaa muuta kuin voittoja ja kasvattaa sitä luottamusta, jota yhdessä opettelimme ja kasvattaa sitä luottamusta, jossa yhdessä kasvoimme.

Eero

Voimme myös ajatella, että eri elämäntilanteissa nuo vertaukset puhuvat eri tavalla ja siksi niitä on syytä pohdiskella ja niihin palata useasti, vähän niin kuin märehtien: Palata uudelleen samaan tekstiin ja kysellen ja rukoilleen etsiä siitä itselleen vastauksia ja valoa kullakin elämän hetkellä.

Tämän sunnuntain evankeliumitekstinä on Jeesuksen vertaus suurista juhlista. Sen on Luukas kirjoittanut seuraavasti:

Luukas 14: 16 – 24

Keitä tässä vertauksessa on? Siinä on juhliin kutsuja, monia kutsusta kieltäytyjiä, paljon yllätyksekseen kutsun saaneita ja – niin tuntuu, että jopa puoliväkisin juhliin vietyjä.

Keitä olivat nuo kieltäytyjät, joille Jeesus sanansa osoitti aikanaan ja missä he ovat nyt tänä päivänä? Tässä vertauksessa ei ole kysymys siitä, että Jeesus haluaisi erotella toisistaan maallisia ja ajallisia intressejä hengellisistä. Kyse ei ole siis erilaisten arvojen keskinäisestä kilpailusta. Näin ei ole, sillä eihän kukaan kieltäytyjästä sanonut: Nyt on kiire, mutta kyllä minä tulen – ihan varmasti tulen – heti, kun vaan ehdin. Arvostan kyllä sinua, kutsujani, mutta joudun nyt panemaan asiat toiseen tärkeysjärjestykseen.

Ei, kieltäytyjät eivät ottaneet kutsua vastaan yksinkertaisesti siitä syystä, että he eivät pitäneet kutsujasta, he eivät millään tavalla arvostaneet kutsun lähettäjää. Nimenomaan tuon kutsujan kutsuille minä en halua mennä! Mieluummin valehtelen ja kerron puuta heinää ja muita verukkeita, vaikka on samalla ilmiselvää, että kutsuja ymmärtää minun valehtelevan.

Kuka siis oli tuo kutsuja? Eikö vaan Jeesus puhukin siinä itsestään ja omasta toiminnastaan. Hän ei kelvannut Israelille, hän ei kelvannut fariseuksille, itseään itseriittoisesti hyvinä pitämistä Jeesuksen vastustajista.

Mekin olemme saaneet Jeesuksen kutsun, suurin osa meistä jo pienenä lapsena, vauvana, nimittäin kasteessa. Kasteessa meidät on kerran kutsuttu Jumalan lapsiksi ja siten hänen juhliinsa. Kelpaako Jeesuksen kutsu tänä päivänä?

Kuulemme aika usein esimerkiksi tällaisia selityksiä: ”Kyllähän minä johonkin korkeampaan uskon, mutta en kuitenkaan niin kuin kirkko opettaa”. Eli jos ollaan taivaaseen matkalla, niin sinne halutaan mennä omin jaloin, omin näkemyksin ja omin voimin, ei sillä matkalla Jeesusta tarvita.

Jeesus tyrmää tässä vertauksessa tällaisen ajattelutavan kokonaan. Usein itseään hengellisesti terveenä pitävillä on – voisi sanoa ateistien tavoin – niin paljon tekemistä, puuhaa ja verukkeita, että Kristuksen kutsua ei huolita eikä tarvita.

Miten on siis kohdallamme, kohdallasi ja kohdallani? Suostummeko tunnustamaan omalla kohdallamme hengellisen rampautumisen, sokeuden ja köyhyyden? Nöyrrymmekö sen tosiasian edessä, että tarvitsemme elämän joka hetkessä Jumalan apua? Suostummeko ottamaan vaikka hämmästyneenäkin kutsun vastaan?

Minuako sinä kutsut luoksesi Kristus, vaikka olen tällainen. Vaikka en tahdo kelvata itselleni ja toisille, niin kelpaanko minä kuitenkin sinulle!

Näin ehkä kyselemme ja niin sitten alamme vastustella. Eihän minusta ole mihinkään, en osaa, teen vain väärin, tällainen syntinen raukka.

Jeesus ei silloin sano: ”No, odotellaan hetki ja katsotaan mitä sinusta tulee ja sitten tulee uusi kutsu, kun olet valmis”. Ei hän sano niin, vaan niin kuin vertauksessa lupaa: ”Minä vaadin sinua tulemaan juuri nyt”.

Kaikki ovat kutsuttuja, mutta kaikki eivät ota kutsua Jumalan valtakuntaan vastaan. Mutta millainen on kutsuja?

Viidennen Mooseksen kirjan viidennestä luvussa oleva heprealainen alkutekstin sana on suomalaisessa käännöksessä ollut pitkään: ”Minä olen Herra sinun Jumalasi, minä olen KIIVAS Jumala”. Ymmärrän itseäni ja monia muitakin, jos tuo Jumalan kiivaus ei innosta tulemaan kutsujan luo. Sana on pelottava ja osin vastaan työntävä.

Mieleeni tuli, että tuo vastaava alkukielen sana on vanhassa ruotsin kielessä sen sijaan käännetty sanaksi nitälska. Tuo ruotsin kielen käännös, joka suomeksi on siis käännetty ”kiivas”, tuo sana ”nitälska” tarkoittaa: rakastaa suurella innolla, täydestä sydämestä, suorastaan intohimoisesti aina mustasukkaisuuteen asti.

Tällaisella rakkaudella meitä kutsutaan Jumalan luokse – hänen mustasukkaisuuteen saakka ulottuvalla rakkaudellaan.

Jumalan kutsuun ei kuulu ainoastaan sanat, vaan myös teot. Hoosean kirjan teksti (jonka jo kuulimme) kuvaa kauniisti, miten Jumala huolehtii lapsistaan ja samalla kutsuu heitä yhteyteensä:

Minä opetin Efraimin kävelemään,

kannattelin sitä käsivarsista.

Mutta Efraim ei käsittänyt,

että minä sitä hoidin.

Tuo nimi Efraim tarkoittaa samaa kuin Israel, Jumalan oma kansa.

Jumala piti lapsistaan huolta, kutsui heidät olemaan luonaan, mutta he eivät sitä halunneet. Kärsivällisesti, niin kuin isä ja äiti, jotka opettavat lastaan elämän vaiheissa eteenpäin, Jumala haluaa opettaa ja hoitaa meitä. Mustasukkaisuuteen saakka hän haluaa pitää meistä huolta, rakastaa meitä. Kuinka usein mekin sanomme: emme halua.

Kutsu Jumalan valtakunnan juhlaan on kutsu tulla takaisin.

Lempeästi, rakkauden köysin

minä vedin sitä luokseni.

Tässä ovat ehkä Raamatun kauneimmat sanat Jumalan kutsusta. Ei kiivautta, ei vihaa, ei syytöksiä, ei, vaan mustasukkaisuuteen saakka ulottuvaa lempeyttä ja rakkautta, jolla hän meitä luokseen kutsuu.

Tuo rakkauden köysi on Pyhän Hengen työtä meissä. Rimpuilemme usein kutsua vastaan ja siksi voi tuntua, että se köysi hiertää meitä, se suorastaan kuristaa. Jumalan kutsu on voinut ja voi tuntua tällaiselta puristukselta.

Jumala on kuitenkin antanut meille vapauden lahjan. Siksi juoksemme usein poispäin hänestä. Rakkauden köysi vetää meitä silloin lähemmäksi Jumalaa, kohti todellista vapautta ja se voi joskus tuntua todella kipeältä. Silloin on hyvä muistaa, että se on todella rakkauden ja lempeyden kutsu.

Jumala kutsuu meitä luokseen sanassaan ja ehtoollisessa. Samalla hän antaa meille tehtävän. Menkää maanteille ja kyläkujille ja vetäkää te rakastaen ihmisiä minun luokseni. Jumala sanoo: rakastakaa kutsuttuja minun rakkaudellani, kertokaa heille, että vielä on juhlassa tilaa.

Mietimme kanttori-Olli-Heikin kanssa tuota tulevaa loppuvirttä (396). Sitä aikanaan laulaessamme voimme itse kukin miettiä, onko siinä vastauksemme Jeesuksen meille esittämään kutsuun.

Eero

Jubilate, riemuitkaa! Tällä nimellä kutsutaan tätä kolmatta pääsiäisen jälkeistä sunnuntaita. Samalla sunnuntain aihe on Jumalan lapsen koti-ikävä. Eivätkö nämä kaksi asiaa ole melkein toistensa vastakohtia? Eihän ikävästä ja ikävässä voi riemuita – vai voisiko sittenkin?

Tämän päivän psalmitekstissä ovat sanat:

Tulkaa ja katsokaa Jumalan töitä.
Hän on tehnyt meille suuria tekoja.
      Hän muutti meren kuivaksi maaksi,
      kuivin jaloin kansa kulki virran poikki.
      Siksi me saamme iloita hänestä.
Hän hallitsee voimallaan iäti,
hän pitää silmällä kansoja.

Ehkä sittenkin on riemun aika, vaikka ikävä sisällä voi kovasti kovertaa.

Ehkä sittenkin, vaikka emme vielä näe päämääräämme saamme iloita siitä, mitä on tulossa.

Niin.. ja eikö taivas olekin jo maan päällä, kun saamme tulla katsomaan Jumalan suuria töitä, joista suurin on Hänen rajaton rakkautensa meitä kaikkia kohtaan.

Hänen rajaton rakkautensa, joka tänäänkin kehottaa meitä tulemaan hänen eteensä, tunnustamaan syntimme ja häpeämme ja ottamaan vastaa Hänen lahjansa: anteeksiantamuksen.

… ja saarna

Riemu ja koti-ikävä samanaikaisesti, näinhän se oli.

Meille annettu elämä on joskus juuri tällaista käsittämätöntä – en sano sekamelskaa (vaikka joskus se siltä tuntuukin) vaan moninaisuutta, eräänlainen selittämätön mysteeri. Etsimme vastauksia elämämme kysymyksiin, mutta joudumme toteamaan, että ei niitä aina löydy. Virren sanoin joudumme toteamaan: ”Hämmennys valtaa usein tajuntamme”.

Tästä kertoo myös päivän evankeliumiteksti Johanneksen mukaan: Johannes 16:16 – 23.

”Mitä hän oikein tarkoittaa? Ei hänen puhettaan ymmärrä”, valittivat ensin Jeesuksen opetuslapsetkin.

Näin meillekin usein käy: En ymmärrä, miksi Jumala puhuu tai on puhumatta, toimii tai on toimimatta juuri niin kuin Hän tekee. Tällainen epätietoisuus voi lamaannuttaa, mutta silloin, lamaantumisen keskellä, on hyvä muistaa, että kyseessä voi olla myös jonkin uuden alku: Jumala onkin kylvänyt sydämiimme koti-ikävän siemenen. Hän on kylvänyt sydämiimme kaipuun luokseen. Ja samalla, kun tuo siemen itää, niin samalla myös kasvu tekee kipeää.

Tuo kipu sisällämme elämämme keskellä on kuin synnytystuskia, jotka kertovat, että todellakin jotakin uutta on tulossa. Ja niin meidän on nöyrryttävä sen tosiasian eteen, että kun Jumala luo uutta, niin Hän tekee sen – tuntuu, että hän tekee sen aina – juuri kivun kautta. Tässä kaikuvat Paratiisista karkotetun ihmisen perään lausutut sanat: ”Kivulla sinun on synnytettävä”.

Onko siis todellakin meidän koti-ikävämme, taivaskaipuumme, juuri tuota kipua? Kipua, joka kertoo matkamme rasituksista, raskaistakin askelista matkallamme. Jos näin on, niin miten sitten tässä voi riemuita, voimme ihan oikeutetusti kysyä. Voiko kivunkin – sydämissämme olevan taivaskivun – keskellä iloita?

Jeesus vastaa meille näin: ”Kun lapsi on syntynyt – siis sitten kipujen jälkeen – äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan”.

Kaiken kivun ja kipuilumme painaessa päälle meillä on siis toivo siitä, että kerran koittaa hetki, jolloin kipu on poissa. Miten voimme luottaa siihen, että se on totta meidänkin kohdallamme? Tuossa ensimmäisenä kuullussa Vanhan Testamentin tekstissä on Jumalan antama lupaus: ”Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa”. 

Saman Jeesus sanoi näin: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat”. Tuntiessamme kivun, saamme myös lupauksen Parantajan läsnäolosta.

Jumala siis lupaa meille olevansa tuo virvoituksen ja voiman lähde. Tähän Hänen lupaukseensa me saamme tarrautua oman elämämme kivuissa.

Hän on itse sanonut näin: ” Herra, Israelin kunnia, ei tyhjää puhu eikä sanojaan peruuta. Ei hän ole ihminen, ei hän sanojaan kadu. (1. Sam. 15:29).

Meillä on näin lupaus avusta kipujemme keskellä.

Olen puhunut paljon kivusta, sisäisestä kaipauksesta Jumalan luo. Jumalan itsensä meissä synnyttämästä kaipauksesta, jota voi olla myös rankka kantaa.

Tätäkö ihmiselämä siis on? ”Minä vaivainen vain mato matkamies maan…”. Täytyykö meidän odottaa koko elämämme ajan vapautustamme ajatuksella; sitten kerran kaikki helpottaa, nyt kärsitään? Tai: kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat.

Ei, ei niin, vaan Jumala lupaa meille näin: ”Katso: Minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle”. Ei tässä lue: sitten joskus tulevaisuudessa, taivaassa, malta mielesi ja odota. Ei, vaan nyt se puhkeaa esiin, nyt se syntyy.

Koko ajan Jumala luo uutta, koko ajan Hän tekee työtään, koko ajan ”Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa”. Ei sitten vasta, vaan jo nyt.

Jeesus sanoo: ”Minun Isäni tekee työtään taukoamatta, ja niin teen myös min.”, siis taukoamatta myös juuri nyt, tällä hetkellä.

Onko näin, että me emme opetuslasten tavoin ymmärrä, missä tuo uudistuminen, uusi elämä, uusi syntyminen ja uusi kasvu tapahtuvat?

Kysymme siis: missä koti-ikävä voi hellittää ja vastaamme: eikö vaan kotona. Niin ja vielä joudumme kysymään, missä tuo lopullinen kotimme, matkamme päämäärä, taivas, oikein on?

Luukas kirjoittaa näin: ”Kun fariseukset kysyivät Jeesukselta, milloin Jumalan valtakunta tulee, hän vastasi: "Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: 'Se on täällä', tai: 'Se on tuolla.' Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne."

Yhdessä Taize-laulussa lauletaan näin: "Missä rakkaus ja laupeus, missä rakkaus, siellä Jumala".

Jumalan valtakunta, matkamme päämäärä, Jumalan kansan koti-ikävän kohde, on jo läsnä tässä hetkessä. Olemme kotona siellä, missä rakkaus ja laupeus tekevät työtään, sillä siellä on myös Jumala. Siis: rakastaessa olet jo perillä!

 Johanneksen kirjeessä ovat sanat: ”Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee”.

Jo nyt saamme siis riemuita samanaikaisesti synnytyskipujemme ja uuden syntymisen keskellä. Jo nyt matkamme on Jumalan lapsina perillä oloa, samalla, kun meille sanotaan, että kerran tulee päivä, jolloin koko sydän täyttyy ilolla, eikä sinne muuta enää mahdu.

Riemu ja koti-ikävä ovatkin mahdollisia samanaikaisesti. Elämän mysteeri, uusi elämä ja jatkuvat synnytyskivut ovatkin Jumalan lahjaa, Hänen läsnäoloaan elämässämme.

Eero

Häpeä on ollut pidemmän ajan päällimmäinen tunteeni. En kehdannut tunnustaa Jeesus nasaretilaista ystäväkseni. Tiedän, että olen heikko. Tuo ns. yleinen mielipide ja vahvemman oikeassa oleminen voitti minutkin. Tiedän sen ja myönnän sen Jumalan ja sinun edessäsi… ja minua hävettää.

Tunsin Jeesus nasaretilaisen jo pidemmältä ajalta, sillä seurasin häntä viimeisen kahden vuoden ajan. Hänen vetovoimansa oli jotenkin vastustamaton, sillä hän ei puhunut, niin kuin me omasta mielestämme viisaat ja kirjanoppineet, vaan niin kuin se, jolla oli valta.

Tuo valta ei niinkään kiehtonut minua, vaan sen olemus, sillä valta Jeesuksessa oli pukeutunut ihmeellisellä tavalla täydelliseen nöyryyteen ja laupeuteen.

Olen heikko ihminen, myönnän sen nyt ensimmäistä kertaa ja täysin avoimesti, mitä siinä turhaan kaunistelemaan.

Tänään kuitenkin tapahtui jotakin, joka tuntuu vielä täysin käsittämättömältä. Käsittämättömältä siksi, että en olisi uskonut itselläni olevan sellaista rohkeutta.

Niin… Jeesus kuoli – häpäistynä ja pilkattuna. En ole koskaan nähnyt mitään niin kauheaa kuolemaa. Viaton ihminen joutuu kärsimään niin paljon. Jos olisin tiennyt…, niin, jos olisin tiennyt…

Päätös siitä, mitä tein syntyi hetken mielijohteesta, niin tai olikohan se johdatusta?! Huomatessani Jeesuksen kuolleen, lähdin kiireesti – itse asiassa juoksin – maaherra Pilatuksen puheille. Meille hallitusmiehillekään se ei aina ollut itsestään selvää. Itse asiassa emme halunneet olla missään tekemisissä tuon pakanan kanssa.

Jostakin syystä pääsin heti hänen vastaanotolleen, ja rohkenin kysyä häneltä nasaretilaisen ruumista haudattavaksi. Ehkä ajattelin, että kun en rohjennut palvella häntä hänen elämänsä aikana, niin halusin ainakin tarjota hyvän hautapaikan. Kuultuaan, että Jeesus todella oli jo kuollut, hän suostui pyyntööni.

Ensin pelästyin ja sitten hämmästyin, kun näin fariseus-Nikodemoksen tarjoavan apuaan. Siinä me olimme, kaksi arkajalkaa totisen paikan edessä. Ihmiset näkivät, kuinka me otimme Jeesuksen ruumiin alas ristiltä, niin ja juutalaisen perimmäissäännön mukaan samalla saastutimme itsemme, kun koskimme kuolleeseen ihmiseen, vieläpä suuren juhlan alla. Ihmiset selvästi halveksivat meitä, mutta itsestäni tuntui, että ensimmäistä kertaa teen jotakin arvokasta, jotakin todella Jumalalle kelpaavaa.

Jeesus nasaretilainen on nyt haudattu, olen tehnyt sen, minkä tehdä voin. Sisälläni on merkillinen rauha, häpeä on kokonaan poissa ja samalla kuulen yhä uudelleen hänen sanansa, jotka kuulin jokin aika sitten: ”Kolmantena päivänä nousen kuolleista”. Voiko se olla totta?

Aikuistyöryhmä