Evankeliumiteksti on Matteus 18: 15 – 22.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Voi Pietari parka! Vähän sääliksi häntä käy, kun hän halusi osoittaa Jeesukselle oman hurskautensa tai ainakin tietämyksensä siitä, miten pitkälle ihmisen on anteeksiantamisessa tarpeellista venyä.

Juutalaisen ajattelun mukaan seitsemän on täydellisyyden luku ja seitsenkertainen anteeksiantaminen on jo todella kovan luokan – melkeinpä voisi sanoa täydellinen – saavutus.

Jeesus kuitenkin tyrmää tämän ajatuksen ja sanoo, ettei se riitä mihinkään. Hänen sanansa seitsemänkymmentäseitsemänkertaisesta anteeksiantamisesta tarkoittaa samaa kuin loputon anteeksiantaminen. Jeesus pistää tässä ihmisen samanlaisen totuuden eteen kuin silloin, kun hän kehottaa rukoilemaan vihollisen puolesta tai sanoo, että himokas katse on sama kuin aviorikos.

Joudumme nostamaan kädet ylös ja toteamaan, että ei meiltä onnistu. Se on kuitenkin hyvä liike, nimittäin tuo antautumisen merkki, sillä silloin toteamme sen, minkä jokainen ihminen joutuu toteamaan: Olen itsessäni heikko ja voimaton, tarvitsen Jumalan apua selvitäkseni tästä.

Mistä anteeksiantamisessa perimmältään on kysymys, kun siitä niin paljon puhutaan ja samalla todetaan niin vaikeaksi? Sanon ensin sen, mistä siinä ei ole kysymys, nimittäin vääryyden hyväksymisestä. Ajattelemme nimittäin usein, että kun annan anteeksi, niin samalla tavalla tai toisella annan hyväksymiseni sille mitä on tapahtunut. Tämä on väärin ajateltu ja samalla tällainen ajattelu estää meitä joskus antamasta anteeksi. On tärkeää erottaa teko ja tekijä toisistaan.

Siis, mistä anteeksiantamisessa sitten on kysymys. Tulemme – voit ajatella taas kerran – elämän kysymysten perusajatukseen, nimittäin rakkauteen ja sen olemukseen. Kun kysellään, mistä anteeksiantamisessa pohjimmiltaan on kysymys, niin vastaus on tässä: kyllä siinä on kysymys rakkaudesta. Ei siinä ole ajatus vääryyden, rikoksen, pahan teon tai loukkaavan sanan hyväksymisestä, ei vaan ihmisen hyväksymisestä, ja vielä enemmän, realistisemmin: hyväksymisestä se tietoisuus mielessä, että tuon olisin minäkin voinut tehdä. (Tämän asian tunnustaminen on monesti sekä tärkeää että myös vaikeaa).

Anteeksiantamiseen – siis todelliseen, sydämestä lähteneeseen anteeksiantamiseen – liittyy aina kipua. Sydämestä riistetään oikeutus saada korvaus loukkauksesta ja siihen kohtaan tulee haava. Toisaalta väärä teko, synti, haavoittaa myös tekijää. Anteeksiantamisen ja -pyytämisen kohdatessa kohtaa samalla kaksi haavoitettua ihmistä.

Elämä ei ehkä koskaan enää palaa entisiin uomiinsa, kun jotakin pahaa on ihmisten välillä tapahtunut, vaikka anteeksi on pyydetty ja annettu. Ei ehkä ole hyväkään, että asiat palaavat entiselleen, sillä anteeksiantoon liittyy aina jonkin uuden syntymistä ja uutta syntyy vain kivun ja luopumisen kautta. Haavat sulkeutuvat ja voivat jättää jälkeensä arven, mutta kipu on poissa.

Kun Jumala antaa anteeksi, niin sen lähtökohtana ei ole lepsu kaiken hyväksyvä pehmojumala. Hän joutui itse suurimman mahdollisen kivun, oman Poikansa kuoleman, itse asiassa oman kuolemansa ja kipunsa kautta luomaan uutta elämää, jonka hän nyt haluaa meille lahjoittaa. Ja nyt meidät kutsutaan samanlaiseen, jumalalliseen anteeksiantoon.

Kristitty ihminen on Kristuksen seuraaja, oppineet puhuvat sanoin Imitatio Cristi, Kristuksen seuraamisesta, jopa imitoinnista, matkimisesta. Mutta enkö juuri äsken sanonut, että kädet on nostettava pystyyn, tehtävä on mahdoton.

Jeesus pakottaa tunnustamaan, että emme itse kykene antamaan anteeksi, mutta samalla hän haluaa muistuttaa siitä, että se mikä ihmiselle on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista. Jumala voi muuttaa sydämemme ja vielä enemmän. Hän haluaa muuttaa sydämemme niin, että meissä alkavat virrata anteeksiantamisen virrat. Joskus tähän muuttamiseen tarvitaan koviltakin tuntuvia asioita elämässämme, ennen kuin ymmärrämme, mikä elämässämme on oikein ja parasta.

Pietari on itse tästä hyvä esimerkki. Kun hän evankeliumitekstin mukaan kyseli anteeksiantamisen kiintiöitä, niin kirjeessään hän jo kirjoitti: ”Älkää vastatko pahaan pahalla, älkääkä herjaukseen herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa.”

Muistamme kyllä, miten Pietari joutui käymään todella kovan koulun kieltämisineen ja muine kompurointeineen, ennen kuin hän löysi armahtavan ja anteeksiantavan Jumalan elämänsä voimaksi.

Miten tämä Pietarin muutos oli mahdollinen? Miten meidän muutoksemme voisi olla mahdollista? Miten anteeksiannosta tulisi niin luonteva osa elämäämme, että ei tarvitsisi laskea anteeksiantamisen kertoja, vaan se olisi täysin luonnollinen itsestäänselvyys elämässämme?

Eräs teksti, joka tässäkin kirkossa kuluvana kesänä on varmasti muutaman kerran luettu hääparille antaa kysymykseen vastauksen.

Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.

Pitäkää siis Jumalaa esikuvananne, olettehan hänen rakkaita lapsiaan. Rakkaus ohjatkoon elämäänne, onhan Kristuskin rakastanut meitä ja antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle.

Yksi rankimmista sanoista, jonka ihminen voi sanoa on tämä: Tuota minä en koskaan voi antaa anteeksi. Miksi on näin? Siksi, että siinä ihminen sitoo itsensä katkeruuteen vaikka koko loppuelämäksi ja voi sitoa tuon toisenkin ihmisen hänen syyllisyyteensä. Ja onko mitään, mikä kuluttaa ihmistä enemmän kuin katkeruus, sisällä pidetty viha ja kauna toista ihmistä ja myös Jumalaa kohtaan. Kaikki tällainen on kuin vankila ihmiselle ja tästä vankilasta voi anteeksiantamisen kautta päästä todelliseen vapauteen. Vapauteen, johon meidät kaikki on kutsuttu, vapauteen toisiamme rakastamaan.

Rakkaus on Jumalan työtä, Pyhän Hengen, hedelmää meissä. Pysyessämme Hänen yhteydessään voimme löytää rakkauden ja sen voimalla antaa ja saada anteeksi. Salli siis Jumalan tehdä työtä itsessäsi.

-------

Tämän sunnuntain aiheena on myös vuoden sadosta kiittäminen. Miten tämän päivän aiheet sadonkorjuusta ja anteeksiantamisesta voivat liittyä toisiinsa, vai voivatko mitenkään? Itse asiassa kyllä voivat ja monellakin tavalla ja eikö yhdistävänä linkkinä ole juuri tuo sana: kiitos.

Kysymys on työn hedelmistä ja näistä hyvistä hedelmistä on hyvä kiittää.  Anteeksiantamisesta saatu vapaus on Pyhän Hengen työtä ja Hänen hedelmänsä ja mitä suurin kiitoksen aihe.

Pellon, puutarhan ja metsän satoa eli hedelmiä saamme parhaimmillaan nauttia koko vuoden ajan ja myös kaikesta tästä on hyvä sadon antajaa kiittää. Kaikukoon siis kiitos tänä päivänä sydämissämme, kiitos kaikesta mitä olemme saaneet ja myös tulemme saamaan.

Eero-