Jokaiselle pyhäpäivälle, niin myös tälle sunnuntaille on annettu jokin aihe, johon päivän tekstit viittaavat. Tämän sunnuntain aihe on ”uskon kestävyys ahdingossa”. Ahdinko tässä tapauksessa tarkoittaa niitä aikoja, joita kutsutaan lopun ajoiksi, aikoja, jolloin tämä näkyvä maailma – Jumalan tahdon mukaisesti – tulee tiensä päähän ja on aika koko luomakunnan siirtyä Jumalan suuren tuomion kautta joko pimeyteen tai kirkkauteen. Meitä kaikkia kutsutaan tuohon Jumalan valmistamaan kirkkauteen, meitä kutsutaan valvomaan ja elämään elämäämme Kristuksen yhteydessä, Hänen turvissaan niin sisäisissä kuin ulkoisissa ahdingoissamme.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kun pohdimme erään ystäväni kanssa tätä saarnaa, niin päädyimme erääseen tekstiin, joka ei ole tämän sunnuntain teksti, vaan teksti Psalmista 84 ja se kuuluu näin: Psalmi 84: 2 – 8.

 

2 Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi,
Herra Sebaot!
3 Minun sydämeni nääntyy kaipauksesta, kun se ikävöi Herran temppelin esipihoille. Minun sieluni ja ruumiini kohottaa riemuhuudon, kun tulen elävän Jumalan eteen.

4 Herra Sebaot,
minun kuninkaani ja Jumalani!
Sinun alttarisi luota
on varpunenkin löytänyt kodin,
pääskynen pesäpaikan,
jossa se kasvattaa poikasensa.
5 Miten onnellisia ovatkaan ne, jotka saavat asua sinun huoneessasi! He ylistävät sinua alati. (sela)

6 Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta,
ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle.
7 Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa,
sinne puhkeaa virvoittava lähde,
ja sade antaa heille siunauksensa.
8 Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa, ja he saapuvat Siioniin Jumalan eteen.

 

Tämän päivän ja tämän kirkkovuoden ajan raamatuntekstit ovat siis varoittavia tekstejä. Ne kertovat hyvin selvästi siitä, miten ihmisen tulisi elää jumalayhteyden löytämiseksi. Tämä psalmin tekstikin kertoo samasta asiasta.

 

Psalmissa puhuttiin pyhästä matkasta. (Mitä jos näkisimme oman elämämme tällaisena pyhänä matkana?)

 

Luen uudelleen tämän Psalmin kuudennen jakeen: ”Onnellisia ovat ne, jotka saavat voimansa sinusta, ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle.”

 

Kaipaus…: voi että meidän elämässämme on paljon kaipausta.

Usein kaipaamme JOTAKIN, joka on sanoittamatonta, selittämätöntä, yli ymmärryksemme käyvää, meitä suurempaa, kaipaamme lepoa ja rauhaa.

Itse asiassa me kaipaamme päästä juuri tuolle pyhälle matkalle, vaikka me emme aina sitä aavistakaan, mitä se voisi olla. Ole siis onnellinen, kun tällaista kaipausta sisimmässäsi on. Olet jo matkalla.

 

Pyhä matka ei ole vielä perillepääsyä, vaan todellakin vasta matkaa, jolla olemme, matkaa kohti kaipauksemme täyttymistä.

 

Mikä tämä pyhä matka on?  Ystäväni kertoi omasta pyhästä matkastasi, joka alkaa kiitoksella.

 

Kaiken keskellä, niin kaiken sen keskellä, missä itse kukin meistä tällä hetkellä elää, saamme aloittaa päivämme kiitoksella.  Mistä sitten voisimme kiittää, niin… saada ylipäätään voimia kiitokseen kun elämä, omamme tai rakkaamme, niin useasti ja niin monin tavoin kolhaisee. Annoit, ystäväni, hyvän neuvon: kiitä Jumalaa siitä, mitä Hän on. Ei siis ensisijaisesti, mitä me olemme tai mitä me olemme saaneet tai jääneet saamatta vaan nimenomaan siitä, mitä Jumala on.

 

Kun pyhä matkamme alkaa näin kiitoksella, niin se samalla avaa siunauksen virrat. Siunauksena on voima, joka tulee Jumalalta, siinä ei ole ihmisen omaa voimaa. ”Onnellisia ne, jotka saavat voimansa eli siunauksensa sinusta, Jumala.”

 

Näin olemme yhden suuren Jumalan paradoksin – eli järjenvastaisen toteamuksen – edessä, josta Paavali kirjoittaa – omien kokemustensa, sairautensa ja kipuilunsa keskellä – näin: ”Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Antaessamme itsemme Jumalalle, tunnustaessamme oman heikkoutemme, jättäessämme itsemme kokonaan Jumalan käsiin, Hän saa tilaa meissä. Näin Hänen voimansa kasvaa, se voima, joka tulee täydelliseksi vasta omassa heikkoudessamme.

 

Kaipaus pyhälle matkalle on kaipausta Jumalan voiman lähteille. Voiman, jota ei saavuteta omilla suorituksilla, nöyryydellä tai hyvillä töillä. Ei, vaan voima saavutetaan antautumalla, toteamalla oma heikkous. Voima tulee heikkoudessa anteeksiantamisen ja armon kautta.

 

Pyhä matka jatkuu lupauksessa: ”Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa (vanha käännös Kyynellaakson kautta), sinne puhkeaa virvoittava lähde ja sade antaa heille siunauksensa.”

 

Kuinka vaikeaa onkaan kohdata Jumalan hiljaisuus, elää tuossa vedettömässä laaksossa, jossa ainoa kosteus näyttää tulevan nopeasti ahdistuksen paahteessa kuivuvista kyynelistä. Tässä laaksossa me jokainen joudumme elämämme aikana kulkemaan. Joskus seuranamme vain seuraavat lupauksen sanat: ”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa. Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.”

 

Jumalan hiljaisuus, mitä se on? Näin sinä ystävä sen sanoitit: ”Jeesus, miksi et viime keväänä sanonut miehelleni hänen sairastuessaan: ’Nouse, ota vuotesi ja kävele?’”. Miksi olet niin hiljaa, etkä vastaa rukouksiini?

 

Vai olitko kuitenkaan hiljaa, etkö sittenkin vastannut? Eikö mieleen noussut ajatus siitä, kenen itse asiassa pitäisi olla hiljaa: olla hiljaa Jumalan edessä ja odottaa.

 

Ja odottaessa alkoivat vähitellen virvoittavat lähteet puhjeta. Ei sen takia, että ulkoiset olosuhteet muuttuivat, vaan siksi, että syntyi oivallus Jumalan siunauksen olevan enemmän kuin ulkoiset asiat elämässämme. Jumala koskettaa, vaikka ulkoisesti emme sitä ehkä huomaa. Jumala koskettaa, sillä Hän on itse luvannut:

 

-- Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut.
Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.

Jumalan kosketuksessa on täydellinen lupaus Hänen läsnäolostaan.

 

Pyhän matkamme viimeiset askeleet ovat Psalmin jakeessa kahdeksan: ”Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa ja he saapuvat Siioniin, Jumalan eteen.”

 

Elämä ei ole koko ajan reipasta eteenpäin kulkemista. Välillä tulee pysähtymisiä ja pysäyttämisiä – rajujakin sellaisia. Sairaus, suru tai muut vastoinkäymiset, joita ei olisi enää vieraakseen halunnut ottaa meidät syleilyynsä. Miten tällaisessa tilanteessa voisivat voimat kasvaa, vai voivatko ylipäätään?

Taas kerron ajatuksiasi, ystäväni. Askeleet, joissa voimat kasvavat eivät sillä hetkellä olleetkaan omia vaan ystävien rukouksia.

Kantakaa toistenne kuormia, kehottaa Paavali meitä. Esirukoukset kertovat tästä kantamisesta, yhteydestä, pyhäin yhteydestä, johon meidät kaikki on kutsuttu.

 

Entä jos ei tunne tai tiedä ketään, joka rukoilee puolestani, jos olen tässä asiassa yksin. Huudan yhteyden puoleen vastausta saamatta? Tämä on hyvä kysymys, mutta se on tarpeeton. Luen yhden kohdan Paavalin kirjeestä roomalaisille:

Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin

 

Ihminen ei koskaan aloita rukousta, vaan hän liittyy suureen, koko ajan tapahtuvaan universaaliin rukoukseen, Jumalan omaan rukoukseen. Näin saamme askel askeleelta taivaltaa – emme omassa voimassa – vaan Jumalan. Sanoit ystäväni vielä, että kokiessasi esirukousten kantavan, tuli turvallinen ja levollinen olo.

 

Tässä yksi Jumalan paradoksi: tätä lepoa ja turvaa ei saavutetakaan vasta jossakin hamassa tulevaisuudessa, vaan levon voi löytää liikkeellä olemisessa, rukouksessa, toistemme kuormien kantamisessa, pyhällä matkallamme. Emme saavu Jumalan eteen sitten joskus ei vaan tämä vaeltaminen on Jumalan edessä olemista jo nyt tässä hetkessä. Ollessamme matkalla olemme jo perillä.

 

Eero