Tämä on Kaarinan Kirkkopäivien juhlamessu. Tähän päivään ja messuun huipentuu Kaarinan seurakunnan Kirkkopäivät, jolloin seurakunta on pyrkinyt jalkautumaan ihmisten pariin ja kohtaamaan tavallisia, vähemmän kirkossa käyviä kaarinalaisia erilaisin tapahtumin. Ja sitten sunnuntai, jolle juhlamessun viettäminen sijoittuu, onkin Tuomiosunnuntai, jonka keskeisenä sisältönä on Viimeinen tuomio. Voi ei! Siinä on saarnaava pappi ihmeissään, kovan paikan edessä. Eikö kirkkoa olekin ”aina” syytetty juuri tuomitsemisesta ja helvetillä pelottelusta? Onneksi tätä tuomiosunnuntaita kutsutaan nykyään myös ”Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi”. Siitä on sentään vähän helpompi saarnata kuin tuomiosunnuntaista. Tänä sunnuntaina luetaan kuitenkin joka vuosi sama evankeliumiteksti, se jonka juuri kuulimme, se jossa Kristus Kuningas kutsuu eteensä kaikki kansat ja jakaa heidät vuohiin ja lampaisiin, niihin jotka lähtevät iankaikkiseen rangaistukseen tai iankaikkiseen elämään. Tätä teemaa ei siis voi välttää, kun saarnaa Tuomiosunnuntaina, vaikka teemana on ”Levähdä vähän”.

Tänään se on minun tehtäväni, Kaarinan Kirkkopäivien juhlamessun ja Tuomiosunnuntain saarna. Saarna tässä juhlamessussa ei edelleenkään ole helppo tehtävä. Olen saanut kutsun saarnata tänään sen johdosta, että asun  Kaarinan Rauhalinnassa sijaitsevassa Morbackan hiljaisuuden yhteisössä. Sen lisäksi, että olen Suomen luterilaisen kirkon pappi, edustan hiljaisuuden liikettä, hiljaisuuden viljelyä. Olen myös lähetystyöntekijä ja  työskennellyt 15 vuotta Tansanian kirkon palveluksessa Suomen Lähetysseuran lähettämänä, siis ”lähetyssaarnaajana”. Kun saarnaan tänään Kaarinan Kirkkopäivien juhlamessussa Tuomiosunnuntaina, olen kovan paikan edessä, kirkon pappina, Morbackan hiljaisuuden yhteisön asukkaana ja lähetystyöntekijänä. Miten saarnata, kun kirkkoa syytetään tuomitsemisesta ja helvetillä pelottelusta?

Kaikki tämä, kaikki se jota edustan, kirkko, hiljaisuuden liike ja lähetys, on minulle kuitenkin voimavara. Minun ei tarvitse puhua yksittäisenä pappina, hiljaisuuden retriitin ohjaajana tai lähetystyöntekijänä. Voin ammentaa yhteisestä lähteestä, kirkon uskosta ja perinteestä. Minun ei tarvitse puhua yksikössä vaan monikossa. Ei niin, että ”minä uskon”, vaan ”me uskomme”.

Tuomiosunnuntain, Kristuksen Kuninkuuden sunnuntain, aiheena on viimeinen tuomio. Me voimme ottaa siihen hyvin sen asenteen, jolla me äsken lauloimme päivän virttä 160. Sen on norjan kielestä kääntänyt  Morbackan hiljaisuuden yhteisön perustaja, kirjailija Anna-Maija Raittila. Meidän kaikkien on hyvä ottaa viimeisen tuomion todellisuuteen tuon virren asenne: ”Nyt polvillemme!”  Viimeinen tuomio on pelottava, se askarruttaa mieltä; Miten minun käy? Kirkkona ja seurakuntana me kuitenkin yhdessä saamme kutsua toinen toistamme ”Nyt polvillemme!”

Viimeisen tuomion ja Kristus Kuninkaan edessä emme muuta voi kuin kutsua toinen toistamme ”Nyt polvillemme!”. Tämä kutsu yhdistää meidät, me saamme tässäkin olla yhdessä, ei yksin. Joskus tämän maailman epäoikeudenmukaisuudet on poistettava ja oikeus saatettava voimaan. Uskomme mukaan se tapahtuu viimeisellä tuomiolla. Siihen on meidän hyvä mennä yhdessä tällä asenteella ”Nyt polvillemme!”

Tämän Tuomiosunnuntain / Kristuksen Kuninkuuden sunnuntain päähenkilö on Kristus, Kuningas, joka aikojen lopulla kokoaa eteensä kaikki kansat viimeiselle tuomiolle. Kristus Kuningas, Kristus Kaikkivaltias. Meillä Morbackan hiljaisuuden yhteisön kappelissa on useita ikoneita. Olemme ekumeeninen, kirkkojen yhteyttä etsivä yhteisö. Ikonit ovat sellaista yhteistä perintöä, josta me Morbackassakin ammennamme. Kynttilöiden elävän liekin ja tuoreiden kukkien kanssa ikonit avaavat sydämen Jumalan todellisuudelle rukouksen hiljaisuudessa.

Ikonien kautta me saamme katsella Jumalan todellisuutta, sitä ”toista maailmaa” jonka ääntä rukouksessa hiljennymme kuuntelemaan.

Yksi Morbackan kappelin ikoneista on nimeltään ”Kristus Kaikkivaltias”. Kolme kertaa päivässä rukoilija voi katsella tätä ikonia, Tuomiosunnuntain / Kristuksen kuninkuuden sunnuntain päähenkilöä. Kappelissa rukoilevalle Kristus Kaikkivaltiaan kuva tulee tutuksi, se painuu kuvaksi sielun syvyyksiin.

Tämä antaa Tuomiosunnuntaihin turvallisen näkökulman. Rukouksessa me saamme olla yhteydessä Kristukseen, Vapahtajaamme. Päivän evankeliumissa me kuulimme, että se kuningas, joka kokoaa kaikki kansat eteensä viimeiselle tuomiolle, on Jeesus Kristus itse. Viimeisen tuomion tuomari on se sama Jeesus, jonka kanssa olemme olleet tekemisissä ennenkin, jotkut tiiviimmin, toiset harvemmin. Rukous on sellainen väline, jonka kautta me voimme luoda elävän ystävyyssuhteen Kristukseen. Meillä Morbackassa tätä ystävyyssuhdetta ylläpidetään joka päivä kolme kertaa ja Kristus Kaikkivaltiaan ikonin edessä. Kun vastaamme kutsuun ”Nyt polvillemme!”, me polvistummekin ennestään tutun ja rakkaan Vapahtajamme eteen. Rukouksessa me voimme luoda tuon turvallisen yhteyden Jeesuksen Kristukseen, Kristus Kuninkaaseen, Kristus Kaikkivaltiaaseen. Rukouksessa luodun ystävyyssuhteen vuoksi on turvallista mennä hänen eteensä myös viimeisellä tuomiolla. Kristus Kaikkivaltias onkin tuttu, se jota olen rukouksessa katsellut ja jonka kanssa olen keskustellut, joka on minun Vapahtajani, kuollut minun syntieni tähden.  Ystävilleen, tutuilleen Hän voikin sanoa niin kuin evankeliumissa kerrotaan: ”Tulkaa tänne, te isäni siunaamat”.

Päivän evankeliumissa, Matteuksen evankeliumin 25. luvussa, on kuvaus viimeisestä tuomiosta. Siinä on myös ne maailmanjärjestystä mullistaneet sanat, joissa Jeesus samaistaa itsensä tämän maailman köyhiin ja kärsiviin. Kun Jeesus puhuu tämän maailman köyhistä ja kärsivistä, hän sanoo:

 ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. 36. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.”

Kristinuskon järisyttävä, ainutlaatuinen sanoma on juuri tässä. Jumala on tullut maailmaan, meidän keskellemme, meidän kaltaiseksemme. Jumala ei ole kaukana, vaan hän on meidän keskellämme. Missä ikinä ihmiset kärsivät, onnettomuuksissa, maanjäristyksissä, sodissa, väkivallan uhreina, siellä Jumala itse kärsii heissä ja heidän kanssaan. Suurten onnettomuuksien yhteydessä kysytään usein Missä Jumala oli, kun se tapahtui. Tämän päivän evankeliumin mukaan vastaus on, että Hän oli itse siellä mukana kärsimässä, Hän itse hukkui Estoniassa, tsunamissa, hänet itse ammuttiin Jokelassa tai Kauhajoella, ja Hän itse kärsii heidän omaistensa kanssa, heidän omaisissaan. Hän se kärsii onnettomuuksissa, sodan ja väkivallan uhrina Kongossa, Darfurissa, Kiinassa, Pakistanissa, Lähi-Idässä…

Meidän tehtävämme, kirkon ja lähetystyön tehtävä on kohdata itse Kristus kaikissa tämän maailman kärsivissä, sorretuissa, vainotuissa, ahdistetuissa. Kristusta me etsimme, kun etsimme tämän maailman syrjäytyneitä ja autamme tämän päivän kärsiviä lähellä ja kaukana. Kristuksen kohtaaminen kasvoista kasvoihin Afrikan köyhissä ja sairaissa, apua tarvitsevissa, teki lähetystyön niin mielekkääksi Tansaniassa, että teimme työtä siellä 15 vuotta. Kristus Kuningas, Kristus Kaikkivaltias, sanoo: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”

”Kaikkivaltias pukeutuu heikkouteen” sanoittaa Anna-Maija Raittila tämän tuomiosunnuntain evankeliumin keskeisen sanoman. Me laulamme keskipäivän rukouksessa Morbackassa joka päivä Autuaaksijulistuksen:

"Autuaita ovat hengessään köyhät, murheelliset, kärsivälliset /Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano / ne, jotka toisia armahtavat/ Autuaita puhdassydämiset, rauhantekijät / ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan/ Autuaita olette te”.

Siinä sanotaan myös jotain olennaista päivän aiheesta. Ne, jotka Jeesus kutsui luokseen viimeisellä tuomiolla ikuiseen iloon ja elämään, eivät tienneet milloin he olivat kohdanneet Kristuksen, kun hän oli ”nälissään tai janoissaan, kodittomana tai alasti, sairaana tai vankilassa.” Ei, koska he itsekin olivat avun tarpeessa, heikkoina, puutteenalaisina. Me kaikki tarvitsemme Kristusta, me kaikki tarvitsemme ”Kaikkivaltiasta, joka pukeutuu heikkouteen”, tulee rinnallemme siihen arjen elämään, keskelle jokapäiväistä elämäämme. Siellä keskellä arkea me kohtaamme toinen toisissamme Kristuksen, siellä me saamme auttaa ja tukea toinen toisiamme, siellä Hän itse auttaa meitä. Siellä myös syntyy se juhlailo, josta lauletaan Anna-Maijan kääntämässä Taizen laulussa ”Jeesus Kristus on juhlariemu, voima, virvoitus / Hän on toivo, luottamus/ Vain Sinuun katson ja pelkää en / Vain Sinuun katson ja pelkää en”. Me emme pelkää, koska rinnallamme kulkee Kristus, me emme pelkää, koska rukouksessa  ja koko elämässämme meitä vastapäätä on Kristus, joka päivä, viimeisellä tuomiollakin.

Olavi Heino Morbackasta