Evankeliumiteksti: Johannes 6: 16 – 21

”Kyllä se siitä…”, nämä tutut sanat tulivat mieleeni, kun ensimmäisen kerran selailin tämän sunnuntain aihetta. Ne eivät tulleet mieleeni esimerkiksi tuon juuri kuullun raamatuntekstin perusteella vaan päivän otsikon takia, joka meille on kirkossamme tälle sunnuntaille annettu. Tuo otsikko kuuluu: ”Jeesus auttaa hädässä.”

Tuo ”kyllä se siitä” -kommentti on meidän arkipäiväämme. Näillä sanoilla pyrimme, tahtoen tai tahtomattamme, lohduttamaan toista ihmistä. Joskus haluamme sanoa nuo sanat ihan tosissamme, mutta usein ne ovat spontaanisti lausuttuja ilman sen suurempaa tarkoitusta tai todellista myötätuntoa, vähän niin kuin ”oho” tai ”anteeksi” kaupan kassajonossa. Lohdutamme niillä ehkä enemmän itseämme kuin toisia. Varmistamme oman selustamme puhumalla tällaisia ”varmoja” sanoja ehkä toivoen, että emme joutuisi vaikeista asioista sen enempää puhumaan.

Voinko siis ihan oikeasti väittää, että sanat ”Jeesus auttaa hädässä” kuuluvat samaan kategoriaan? Tottahan nuo sanat ovat, ihan totta. Kultakirjaimin ne voisi jokaisen sydämeen muistutukseksi kirjoittaa. Niissä on meille jokaiselle hyvä ja turvallinen lupaus, johon voi tarttua koska tahansa.

Niin kuin sanat ”kyllä se siitä”, ne eivät välttämättä paljoa auta, kun elämä oikein kohdalla kirpaisee. Tuollaisten sanojen taakse on kyllä helppo paeta, mutta välillä ne lämmittävät yhtä paljon kuin ämpärillinen jääpuikkoja sylissä.

Mikä on siis se lupaus, joka noihin sanoihin kätkeytyy ja jonka me saamme ottaa täysillä ja varmasti vastaan omassa elämässämme? Miten muuttuvat (huolimattomastikin lausutut) sanat teoiksi, miten Sana tulee lihaksi meidän kohdallamme?

Opetuslapset olivat kertomuksen mukaan suuressa hädässä. Pimeys, myrsky, kuolema ja yleinen turvattomuus pelottivat. Jeesus, johon he olivat oppineet turvautumaan, oli sillä hetkellä poissa. Isot miehet pelkäsivät, pelkäsivät ihan tosissaan, mutta eivät myöskään pelkojaan piilotelleet. Olisikohan tässä ensimmäinen askel sanojen muuttumiseksi teoiksi?

Tunnistaa ja myös tunnustaa se kaikki, joka todella pelottaa. Repiä rikki ne näennäisen rohkeuden kulissit, joita yritetään pitää kaikin keinoin pystyssä.

Hajottaa kaikki ne itse näyttelemämme ja toisten kuvittelemat roolit, joita on raskas mukanaan kantaa ja sen sijaan pyrkiä aitouteen, jossa ihminen saa olla juuri se, joksi hänet on alun perin luotu – saa myös olla heikkona kaikkien pelkojenkin keskellä.

Meidän aitoutemme ei kuitenkaan ole mahdollista kuin yhdessä paikassa – ei muualla kuin täysin turvallisessa ympäristössä. Mikä tällainen ympäristö voisi olla? Kuvaan sitä kahdella sanalla: läheisyys ja rakkaus.

Kun opetuslapset pelkäsivät, niin he pelkäsivät lähellä toisiaan. He antoivat itselleen luvan pelätä, sillä kukaan heistä ei voinut korottaa itseään toistensa yläpuolelle. Kenelläkään heistä ei ollut varaa katsoa nenänvartta pitkin kaveriaan, sillä he kaikki olivat samassa liemessä ja yhtä neuvottomia. Läheisyys, se että minä näen toisen ihmisen ja itseni aidosti oikein silmin auttaa myös hyväksymään meidät molemmat. Saan tällaisessa läheisyydessä hyväksyä itseni ja sinut juuri sellaisina kuin me olemme. Tätä voisi myös kutsua nöyrtymiseksi.

Uskon, että voimme saavuttaa tuon läheisyyden monella eri tavalla. Uskon myös sen, että tässä ja nyt, täällä Tuomiokirkon kuorissa me voimme tämän läheisyyden saavuttaa. Uskon vakaasti myös siihen, että seurakunta – kristittyjen yhteys – on ainakin parhaimmillaan paikka, jossa voimme läheisyyden löytää, siis juuri tässä ja nyt.

Läheisyys ei kuitenkaan välttämättä poista pelkoja (niin kuin kertomuksemme osoittaa). Joskus saattaa käydä jopa päinvastoin, että pelkäävä ihminen ruokkii peloillaan muitakin. Tarvitaan siis jotakin enemmän kuin ihmisten keskeinen läheisyys, vaikka se tärkeää onkin. Tarvitaan jotakin ihmisen ulkopuolelta.

Johannes kirjoittaa kirjeessään: ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon”, (1. Joh.:4:4).

Vähän aikaisemmin hän kirjoittaa eräät koko Raamatun mahtavimmat sanat: ”Jumala on rakkaus.”

Voimme siis lukea tuon edellisen tekstin: Pelkoa ei Jumalassa ole, vaan Jumala – joka on täydellinen rakkaus – karkottaa pelon.

Miksi kuitenkin pelkään melkein joka päivä, voit kysyä. Minä ainakin kysyn. Ihminen joka sanoo: ”Minä en pelkää mitään”, huutelee tuota kommenttiaan omien kulissiensa takana usein yksin omassa erinomaisuudessaan muita ihmisiä ylenkatsoen. Näin voi valitettavasti tehdä myös itseään uskovaksi tai kristityksi kutsuva.

Täydellinen rakkaus karkottaa pelon, kirjoitetaan siis Raamatussa. Eikö tämä sitten olekaan totta, jos me kristityt, Jumalaan turvautuvat ihmiset, pelkäämme? On se totta, sillä pelkomme ei johdu siitä, etteikö Jumala sitä haluaisi karkottaa, vaan siitä, että me emme kykene elämässämme aina näkemään tätä Jumalan tahtoa ja Hänen läsnäoloaan.

Matteuksen evankeliumissa on ehkä tutuin myrskykertomus, jossa Pietari lähtee veneestä Jeesusta vastaan. (Matt. 14: 25 – 31).

Minulle tämä teksti on rohkaiseva: Pietari reppana pelästyi, ei yksin vaan Jeesuksen seurassa. Vielä rohkaisevampaa on se, mitä Jeesus teki (ja ei tehnyt). Hän ei sanonut, että ”ei sitten, kun et luota, niin vajoa sitten”, ei vaan hän tarttui kädestä ja auttoi.

Miten tämä koskee meidän elämäämme, kaikissa niissä sisäisissä ja ulkoisissa myrskyissä, joihin me joka päivä joudumme? Tuo episodihan tapahtui 2000 vuotta sitten Jeesuksen ja opetuslasten välillä. Enkö nyt itse sorru sanoihin: ”älä sure, kyllä se siitä, kyllä Jeesus auttaa”?

Tässä takerrun ja pyydän sinuakin takertumaan lupaukseen, jonka Jeesus antoi läheisilleen ja siis myös meille: Hän sanoi: ”Minä käännyn Isän puoleen ja hän antaa teille toisen Puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä Puolustaja on Totuuden Henki.” Elän itse omissa peloissani ja kutsun sinuakin rohkeasti elämään tämän lupauksen varassa takertuen kerta kerran jälkeen Auttajan käteen, joka on kanssani ikuisesti Jeesuksen lupauksen mukaisesti.

En enää niin usein pelkojani hämmenny, sillä on hyvä huomata, että tämän päivän aihe on ”Jeesus auttaa hädässä, ei hädästä. Voisi myös sanoa: Jeesuksen lähettämä Puolustaja, Pyhä Henki, auttaa elämässä, juuri tässä elämässä, millainen se itse kunkin kohdalla onkin: Hän ei auta meitä pois elämästä.

Kysyin hetki sitten, että olisikohan siinä, että tunnustaa se kaikki, mikä todella pelottaa ensimmäinen askel sanojen muuttumiseksi teoiksi? Luulen, että muita askeleita ei tarvitakaan, sillä tuo ensimmäinenkin on elämän mittainen. Sitä askelta me jokainen olemme ottamassa nyt tänäänkin tässä läheisyydessämme, jonka keskelle tulvii Rakkauden läsnäolon lupaus: ”Älä pelkää (niin ja vaikka pelkäätkin), Minä tässä olen:”

Eero