Onko palmusunnuntai – Kristuksen kärsimysviikon alku – ilon vai surun päivä?

Ehkä jonkin vastauksen tuohon kysymykseen löydämme, jos tuon vastauksen etsiminen nyt ylipäätään on oleellista, mutta yksi asia tuntuu ainakin varmalta, nimittäin se, että palmusunnuntai on itsetutkiskelun päivä:

Mistä löydän itseni tämän päivän evankeliumikertomuksessa? Miten toimisin, käyttäytyisin ja ajattelisin vastaavissa tilanteissa kuin missä kertomuksen ihmiset olivat?

Teksti on Matteuksen evankeliumin 21. luku, jakeet 12 – 17 (18 – 22).

Kertomuksessa on paljon dramatiikkaa, se kertoo tosi elämästä. Se kertoo siitä, että samalla tavalla kuin nuo ihmiset kertomuksessa, niin myös me, joudumme elämässämme usein – niin itse asiassa koko ajan – tilanteisiin, joissa meidän on arvioitava omaa elämäämme ja suhdettamme Jumalaan, toisiin ihmisiin ja myös itseemme. Rakkauden kaksoiskäsky joutuu kohdallamme koetuksille.

Aloitan kyselemällä, olemmeko me niin kuin nuo kaupantekijät, jotka eivät nähneet elämässään tai ympärillään Jumalan pyhyyttä? Heille temppeli, Jumalan huone, oli kuin mikä tahansa kauppapaikka, jossa oli hyvä kääriä – toki ihan sallitulla kaupankäynnillä – pikku omaisuus. Miten on meidän kanssamme? Tunnustammeko ja tunnistammeko me Jumalan pyhyyden omassa elämässämme?

Kyllähän Jumala on Isä, Jeesus Ystävämme ja Pyhä Henki Puolustajamme, sillä sitä kolmiyhteinen Jumala nimenomaan haluaa meille olla. Hän ei kuitenkaan ole kaverimme. Samalla joudumme toteamaan, että hän on koko olemukseltaan pyhä, me emme.

Ihmisestä kuitenkin sanotaan, että hän voi olla pyhä. Pyhä ihminen tarkoittaa samaa kuin Jumalalle erotettu, syntinsä anteeksi saanut, Isän armahtama. Jumala on pyhä ja hän on hyvä. Jos ja kun me voimme sanoa ihmisen olevan pyhän, niin se ei siis meistä ihmisistä puhuttaessa ole sama asia kuin hyvä.

Kuullessaan, että synnit ovat anteeksi annetut, niin kuin jo synninpäästössä kuulimme, pyhä ihminen huomaa olevansa kiitollinen Jumalan täydellisestä armosta ja hänen anteeksiantamuksestaan. Silloin tapahtuu jotakin upeaa: kiitollinen ihminen avautuu ulospäin. Kiitollinen ihminen saa voimansa kiitollisuuden lähteestä, pyhyyden lähteestä, joka pulppuaa ihmisen sisällä ja niin alkaa sydämen kyllyydestä suu puhua – ja kiittää.

Kiittämätön sen sijaan käpertyy sisäänpäin oman katkeruutensa kuivuneesta lähteestä juomaa etsien. Tällaisen kiittämättömyyden Jeesus haluaa ”ajaa” meistä pois. Ja se tekee usein kipeää, sillä se on takertunut niin vahvasti meidän sisimpäämme. Jäljelle jäävät usein pahat arvet, joita on rakkauden ja lempeyden voiteella, monta kertaa pitkäänkin voideltava. Silti on mitä mahtavinta se, että sydämemme kiittämättömyyden epäpyhät kauppiaat saavat huutia.

Toiseksi kyselen: Jos ja kun olemme omassa elämässämme saaneet kokea Jumalan armon ja hänen rakkautensa, niin onko mitään tilannetta, jossa voisimme kieltää tuon vastaavan joltakin toiselta ihmiseltä? Tässä päivän tekstissä on vastaus selvä: sellaista tilannetta ei ole. Kun sokeat ja rammat tulivat Jeesuksen luo temppeliin, niin he tiesivät, että toimivat vastoin määräyksiä. Ainoastaan niin sanotut virheettömät saivat tulla temppeliin sisälle. Sairaat ja vammaiset suljettiin pois jumalanpalvelusyhteisöstä.

Meidän on helppo kauhistella tuota juutalaisten käytäntöä Saahan meidän kirkkoihimme tulla kuka vaan, kuinka sairas tahansa. Mutta silti… joudumme useasti miettimään, tai meidän pitäisi ainakin vakavasti miettiä omaa suhtautumistamme kysymykseen: Kuuluuko todella –

minun mielestäni – sanoma Jumalan rakkaudesta kaikille ihmisille?

Kuinka useasti me arvostelemmekaan toisia ihmisiä, arvioimme heitä ja arvotamme heitä omilla mitoillamme. Lyömme otsaan leimoja: väärin uskova, väärin rakastava, väärin elävä. Aivan kuin meillä olisi kykyä, ihan todellista kykyä, nähdä toisen ihmisen sisälle. Kykyä nähdä pohjamutia myöten hänen kipuiluaan Jumalan edessä ja tunnistaa hänen taisteluaan elämänsä suurten kysymysten keskellä.  

Tie valmis on, voit löytää sen, keskellä kysymyksien… laulamme virressä. Tie Jumalan syliin on valmis jokaiselle ja sitä tietä ei kukaan ihminen voi toiselta sulkea, olkoon kuinka kirjanoppinut tai omasta mielestään hyvä ihminen tahansa. Kaikkea ja kaikkia uhmatenkin, sisimmässämme sokeina ja rampoina, meillä on aina vapaa pääsy Jumalan syliin. Jeesus meidät sinne kantaa, jos vain annamme hänen sen meille tehdä.

Draama kertomuksessa niin kuin omassa elämässämme jatkuu. Kysymme nyt mielessämme luottamuksemme perustusta ja sen aitoutta. Täällä Kuusiston kirkossa kastetaan vuosittain 25 – 30 lasta. Joka kerta luetaan kasteen yhteydessä teksti Markuksen evankeliumista ns. lasten evankeliumi, jossa ovat mm. seuraavat Jeesuksen sanat: Sallikaa lasten tulla luokseni, sillä heidän kaltaisensa on Jumalan valtakunta. Tämän päivän tekstissä Jeesus sanoi: Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi.

Löydämmekö me aidon luottamuksen niin kuin lapset?

Tuntuu usein siltä, että me pohdimme ja analysoimme uskoa ja elämäämme, vaadimme etukäteen vastauksia ja arvoimme tulevaisuutta ja varmistamme selustaamme, sen sijaan, että me, niin kuin lapset heittäytyisimme luottavaisesti Jumalan lupausten varaa. Hän on luvannut kantaa, miksi emme siis tähän lupaukseen rohkeasti tarttuisi.

Jumalan valtakunta on lasten kaltainen. Jumalan lasten suusta kuuluu kiitos. Lapseuteen kuuluu luottamus ja rohkea heittäytyminen turvalliseen syliin.

Virvon, varvon,

tuoreeks terveeks

tulevaks vuodeks

virvotaan palmusunnuntaina toivottaen toiselle Jumalan siunausta.

Siispä palmusunnuntai on ilon päivä, vaikka Jeesus käy kohti kipujen matkaa ja kutsuu meitä mukaansa.

Palmusunnuntai, kärsimystien alku, on ilon päivä myös siksi, että saamme kiitollisina, lasten tavoin luottavaisina, kaikki yhdessä kiittää Taivaallista Isäämme hänen rakkaudestaan meitä kohtaan.

Eero