Luuk. 11: 5-13

Jeesus sanoo:
    "Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: 'Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.' Toinen vastaa sisältä: 'Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.' Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee.
    Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät."

 

Jeesus pyytää meitä kuvittelemaan ihmisen, joka yllättävässä tilanteessa tietää mitä tarvitsee ja hellittämättä pyytää toista täyttämään tarpeensa.

 

Sotien aikana ulkopoliittinen tilanne saneli, mitä tarvittiin: isänmaan vapautta, hinnalla millä tahansa. Vuoden 1942 Ylipäällikön päiväkäsky Suomen äideille pyysi yksiselitteisesti: uhratkaa lapsenne. Rintamalta tuli puuarkkuja, pidettiin sankarihautajaisia.

Omat ja välillä lastenkin tarpeet joutui unohtamaan. Ei tarvinnut tietää, mitä itse tahtoi. Eikä ollut oikein lupaakaan surra omia menetyksiä. Isänmaan tarpeet menivät niiden edelle. Paikoin nähtiin nälkää, ja lapsia lähetettiin pois perheiden luota sotaa pakoon. Välillä oltiin tilanteissa joissa lapset turhaan pyysivät ruokaa ja rakkautta - ja lopulta vaikenivat.

 

Viime vuonna ilmestyi kirja Ruma sota, jonka tutkija Sari Näre toimitti. Kymmenen artikkelin kokoelmassa käsitellään eri näkökulmista talvi- ja jatkosotiin liittyviä ristiriitoja ja tabuja. Ruma sota on osa uutta sotahistorian perinnettä, jossa annetaan ääni valtiomiesten lisäksi - tai sijasta - tavallisille ihmisille ja heidän kokemuksilleen.

Sodan jälkeenkin rintamamiehet jäivät usein yksin traumaattisten kokemustensa kanssa. Pitkään aikaan ei ollut enää lupa puhua sankarivainajista eikä oikein sodasta muutenkaan. Sitten kun sodasta alettiin kertoa kirjoissa ja lehdissä, pääpaino oli ulkoisissa tapahtumissa, ei siinä, kuinka kauhealta sota oli tuntunut. Lastenkin sotakokemukset vaiennettiin usein.

Liian kovissa oloissa lapsi sivuuttaa omat tarpeensa ja lakkaa esimerkiksi itkemästä. Lohdutuksen ja myötätunnon puute oli hinta, jonka lapset joutuivat maksamaan siitä, että vanhemmat toimivat voimiensa äärirajoilla sekä kotona että rintamalla. Sen seurauksena on itsensä mitätöiminen. Enhän minä mitään hyvää ansaitsekaan. Enhän minä voi ketään vaivata.

 

Sotien jälkeen isänmaalle sankariuhrein hankitusta vapaudesta maksettiin vaikenemalla asian vaikeista puolista ja tekemällä lujasti töitä. Pitämällä itse huolta itsestä ja omistaan, apua pyytämättä. Rakentamalla koti itse. Olisi ollut suuri häpeä tarvita yhteiskunnan apua.

– Sodan jälkeen selviytymistaistelu sotakorvauksineen vain jatkui eikä jättänyt suurta tilaa suremiselle. Menetyksiäkään ei välttämättä jaettu, sanoo Näre Kirkko ja kaupunki –lehden haastattelussa.

– Parhaassa iässä olleet nuorukaiset haudattiin sankarivainajina kirkon maahan. Mitä se vaikutti siihen, että sodasta hengissä selvinneet tunsivat itsensä vähemmän tärkeiksi? Surua paettiin työhön, ja voidaankin kysyä, missä määrin tunteita vieläkin torjutaan työhulluudella.

Sodan jälkeen lunastettiin kovan tekemisen kautta oma olemassaolon oikeutus. Jatkuvien menetysten koulimina vanhemmatkaan eivät ole uskaltaneet kiintyä liikaa lapsiinsa.

–Ei siis ihme, että suomalaislasten oletetaan edelleen aikuistuvan aiemmin kuin monissa muissa maissa, ja heidän peräänsä katsotaan vähemmän kuin muualla.  

 

 

Syntyi hyvinvointiyhteiskunta, annettiin etuisuuksia kaikille. Opittiin pyytämään, ja sitten vaatimaan. Nyt halutaan kaikki valmiina heti. Yhteiskunta hoitakoon kaikki asiat kuntoon, kasvattakoon lapsetkin, koska kansalaisilla on siihen oikeus. Lapset saavat kaikkea ylenpalttisesti sota-aikaan verrattuna, ja aikuiset myös. Elämme yli maapallon varojen.

 

 

Jeesuksen kehotus meille eri tavoin tarpeisiimme suhtautuville ihmisille on: Tehkää parannus! Muuttakaa mielenne!

 

Jos ajattelet, että et tarvitse kenenkään apua, huomaa että kuitenkin tarvitset muitakin. Näe ja tunnusta puutteesi. Pyydä Jumalalta, pyydä ihmisiltä. Meidät on luotu elämään hyvää elämää toistemme yhteydessä.

 

Jos ajattelet, että on yhteiskunnan asia pitää huolta sinusta ja lapsistasi, herää huomaamaan omakin vastuusi ihmisistä ja asioista ympärilläsi. Yhteiskunta olemme me.

 

Kun luovumme omasta voimastamme ja omista vaatimuksistamme, saamme rauhan ja ilon ja rakkauden hengen. Se ei vaadi itselleen eikä vähättele itseään. Olemme jokainen hyvin tärkeä, ja kuitenkin vain pieni osa kokonaisuutta, emme sen keskus.

 

Tässä hengessä on mahdollista palata vaiettuihin asioihin ja surra suremattomatkin surut jonkun turvallisen ihmisen seurassa.

 

 

 

Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät.


Merja Auer