"Katso toista ihmistä oikein silmin, älä ennakkoluuloisesti, sillä ulkokuoren alta saattaa paljastua jotakin aivan muuta kuin olemme aavistaneetkaan”.

 

Nämä jo tuolta alttarilta lausumani sanat jäivät soimaan mieleeni silloin kun luin ensiksikin tämän juhannuksen evankeliumitekstiä ja sitten myös muita tekstejä, joissa kirjoitetaan juhannuksen päähenkilöstä, Johannes Kastajasta.

 

Mutta ensin tämän päivän evankeliumiin, jonka Luukas kirjoitti evankeliumiinsa:

Luukas 1: 57 – 66.

 

”Mikähän tästä lapsesta tulee”, pohdittiin aikoinaan Johanneksen kohdalla ja sen jälkeen pohditaan ja on pohdittu varmasti jokaisessa kodissa, jokaisessa äidin ja isän sydämessä, kaikkien aikojen kuluessa. Mikä lapsesta tulee, mikä ihmisestä, mikä meistä jokaisesta?

 

Vanhempien odotukset ovat korkealla, suvun perinne velvoittaa, yhteiskunta asettaa omat vaatimuksensa – niin ja me kaikki ihmiset asetamme omia vaatimuksia ja odotuksia niin itsellemme kuin toisillemmekin. Luonteestamme riippuen painotus voi olla kummassa tahansa. Toiset ruoskivat itseään ihan liikaa, toisille taas vaatimukset kohdistuvat enemmän muihin ihmisiin kuin itseen.

 

Pilatus sanoi Jeesuksesta aikoinaan: ”Katso ihmistä”! Katsokaamme siis mekin – toisiamme, mutta ennen kaikkea itseämme. Mitä sinä näet, kun ihmistä katsot? Mitä löydät, kun katsot ihmisen tekoja? Jesaja ei kovin paljon ihmistä mairittele. Kuva on hyvin lohduton: ”Voi ihmistä, joka riitelee Luojaansa vastaan, voi ruukunsirpaletta sirpaleitten joukossa”.

 

Tunnistitko Jesajan tekstissä itsesi? Jos et – puhun nyt myös itselleni – niin on syytä palata, niin kuin noppapelissä, pari askelta taaksepäin tässä jumalanpalveluksessa ja miettiä, mitä juuri synnintunnustuksessamme sanoimme. Rukoilimme yhdessä: ”En ole kuitenkaan elänyt niin kuin lapsellesi sopii”.

 

Synnintunnustus voi olla monessa mielessä vaikea asia, mutta on hyvä silloin muistaa, että olemme todella siinä hetkessä kuin ruukunsirpaleet sirpaleitten joukossa, kaikki yhdessä ja samalla kukin omalla paikallaan Jumalan kasvojen edessä. Saamme olla niin rehellisiä kuin vain pystymme ja haluamme, sillä se on paikka, jossa kukaan ei voi nostaa itseään milliäkään toisen yläpuolelle. Ruukunsirpaleet makaavat maassa ja ovat aina yhtä kuivia ja elottomia. Toiset ovat vaan enemmän murtuneita kuin toiset. 

 

Juhannus on mielestäni kovin merkillinen ja monessa mielessä hyvin kaksijakoinen juhla. Juhannukseen ja juhannuksen viettoon sisältyy hyvin paljon erilaisia tunteita. Parhaimmillaan se on ilon ja valon juhla, ystävien tapaamisen tai kotona tai mökillä rentoutumisen juhla myös yksikseen.

Ihminen nauttii luomakunnasta kaikin aistein ja pääsee nyt keskikesän huipussa lähemmäksi Luojaansa kuin ehkä koskaan vuodenkierron aikana. Sopusointu kaiken luodun välillä voi parhaimmillaan olla hämmästyttävän syvä ja harmoninen. Ymmärrämme olevamme osa suurta kokonaisuutta, kokonaisuutta, josta Raamatun alkulehdillä kirjoitetaan: ”Ja Jumala näki, että niin oli hyvä”.

 

Samalla ihminen riitelee Luojaansa vastaan. Juhannus on monessa kodissa myös pelon ja epätoivon juhla. Mitähän tänä juhannuksena tapahtuu? Selvitäänkö tästä kaikesta hengissä vai onko tämä viimeinen juhannus? Tuntuu ristiriitaiselta ajatella, että kaikkein paras sää juhannuksena on kolea ja sateinen ilma, sillä silloin säästyy monta ihmishenkeä. Kuka vielä voi väittää, että ihminen on saavuttanut täysi-ikäisyyden eikä tarvitse minkäänlaista holhousta. Taas kerran on todettava, että nämä kaksi ääripäätä ovat mukana tänäkin juhannuksena vahvasti elämään vaikuttavia asioita.

 

Haluan poimia kaksi lausetta Johannes Kastajan suusta, jotka ovat omalla tavalla kaukana toisistaan kuin itä lännestä. Ne ovat myös yhtä kaukana toisistaan kuin juhannuksen erilaiset tunnelmat suomalaisissa kodeissa. Samalla ne pistävät meidät pohtimaan kummat sanat sopivat paremmin suuhumme – niin ja ennen kaikkea sydämiimme. Lähdetään nyt pieneen mielikuvitusleikkiin.

 

Nyt kysyn itseltäni ja sinulta. Minkälainen Johannes Kastaja sinä haluaisit olla? Luen yhden kuvauksen hänestä: ”Johanneksella oli yllään kamelinkarvavaate ja vyötäisillään nahkavyö, ja hänen ruokanaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja”. Paatoksellinen ja kova, jopa raju puhuja, joka kokonaisvaltaisella elämäntavallaan osoitti mitä mieltä hän asioista oli. Voisi sanoa, että hän oli mitä suurimmassa määrin periaatteen mies. Tuollaisen kuvan itse olen saanut häntä kuvaavasta tekstistä. Mutta nyt tärkeä kysymys: Mitä paljastuu tuon kuoren alta?

 

Tässä on pari kohtaa hänen puheistaan: ”Te käärmeen sikiöt! Kuka teille on sanonut, että te voitte välttää tulevan vihan?”

Ja toiset sanat: ”Hänen (Jeesuksen) on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi”.

 

Nuo ensimmäiset Kastajan sanat saattavat itse asiassa tuntua aika houkuttelevilta käyttöönotettaviksi ja niiden käyttäminen yksinkertaiselta ratkaisulta. Meille voi helposti käydä niin, että syyllisyys ja ainakin tunne syyllisyydestä siirretään toiseen ihmiseen. Ruukunsirpale se siinä yrittää tehdä itsestään jotakin enemmän kuin mitä on. Itse asiassa tässä on kyse jostakin vielä enemmästä: riitelemisestä Luojaa ja luomisjärjestystä vastaan. Omassa ainutlaatuisuudessaankin jokainen ihminen on Luojansa silmissä täsmälleen samanarvoinen.

 

Kyllähän meidän saattaa olla hyvä joskus toisiamme ravistella ja tulla itse myös ravistelluiksi, mutta kaikessa tässä on hyvä muistaa, että meidän on asetettava itsemme aina siihen samaan joukkoon kuin missä muutkin ovat. Sanojen, jotka kohdistuvat toisiin on kohdistuttava myös itseemme. Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi voisi sisältää kääntöpuolen: ”Nuhtele itseäsi niin kuin lähimmäistäsi”. Sirpale löytää sirpaleen, samanlaisen monin tavoin murenevan ja heikon.

 

Siksi Johanneskin – näin uskon – uskalsi puhua suuria, sillä hän samalla kasvoi pieneksi ja antoi tilaa Hänelle, jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Suurissa puheissa oli pieneksi tulemisen vaatimus, jota hän itse omassa elämässään oli joutunut toteuttamaan.

 

Jumalan valtakunnan paradoksi – näennäinen ristiriitaisuus – on tässä: Vain pieneksi kasvamalla, murenemalla, voimme löytää todellisen suuruuden. Vain heikoksi tulemalla voimme löytää todellisen vahvuuden itsessämme, sillä vain murenemalla ja vielä enemmän ja turvallisemmin: vai murenemalla Jumalan käsiin Hän pääsee tekemään työtään meissä.

 

Miten ihminen sitten voi kasvaa pienemmäksi? Missä on murenemisen paikka ja mahdollisuus? Jos mietit omaa elämääsi, niin huomaat varmaan elämäsi aikana paljon sellaista, jossa heikkous on ollut todellinen kasvupohja.

 

Erkki Leminen, paljon elämässään kokenut, nyt jo edesmennyt runoilija ja evankelista kirjoitti näin:

 

Valmis kristitty, vuolaat rukoukset, varmat vastaukset.

Tulivat riisujat.

Sanat harvenivat, hiljaisuus voimistui, kuuntelu syveni.

Vastaukset loppuivat, kysely alkoi.

 

Elämän riisuma ihminen. Millainen hän on?

Omien tukirakennelmien, kuten terveyden menettäminen, työttömyys, läheisen kuolema tai mikä tahansa kohdalle osuva kova isku, murentavat meitä. Nämä kaikki kasvattavat meitä pieniksi.

 

Samalla, kun sallimme tämän kaiken tapahtua mahdollisimman turvallisessa paikassa, Jumalan käsissä, niin syntyy jotakin sellaista, jota voimme myös kutsua juhannuksen – kaiken uudistumisen – sanomaksi. Jumala sanoo: ”Katso, minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin. Ettekö sitä huomaa! Katso minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle” (Jesaja 43:19). Vehnänjyvän on kuoltava, jotta uutta elämää syntyisi.

 

 

Juhannus on ns. jouluun liittyvä erityispyhä. Joulun sanoma, ja samalla juhannuksen, on pieneksi tulemisen sanoma. Se on sanoma murenemisesta, jossa meitä, ruukunsirpaleita, kehotetaan katsomaan toista ihmistä oikein silmin. Silloin myös kysymykseen: ”Mikähän tästä lapsesta tulee”, löytyy vastaus:

Toivottavasti pieni ihminen.

Eero