Tämän pyhän aihe koskettaa, tai ainakin sen tulisi kosketta, meitä jokaista hyvin läheltä: Aiheena on nimittäin usko ja epäusko. Sen keskellä on kipuilua elämän perimmäisten kysymysten äärellä. Se on, jos me sen vakavasti kohdallamme otamme, elämämme tärkeimpiä asioita – niin itse asiassa kaikkein tärkein asia. Kysymys on suhteestamme Jumalaan, toisiimme ja myös itseemme.

Tämän päivän evankeliumiteksti on Johanneksen evankeliumin 7. luvusta (Joh. 7: 40 – 52).

Toiset sanoivat: Hän on Messias, toiset epäilivät… Ei siis mitään uutta auringon alla, näin on tänäänkin. Näin on sekä ihmisten ajatusten välillä että myös meidän jokaisen sisällä, sydämissämme. On hetkiä, jolloin Jumalan läsnäolo on maailman luonnollisimpia ja ehkä varmimpia asioita ja sitten taas on hetkiä, jolloin mikään ei voisi tuntua etäisemmältä kuin Jumalan ajatus Jumalan olemassaolosta. Kipuilu uskon ja epäilyn välillä on lähtemätön osa elämäämme, meidän jokaisen, eikä siinä ole yhtään poikkeusta. En usko, että on olemassa ”uskossa vahvoja” ihmisiä. On vain suurempia ja pienempiä epäilijöitä.

Miten Jumalaan ja hänen olemassaoloonsa voi uskoa tässä kovassa sisäisessä ja ulkoisessa taistelussa uskon ja epäuskon välillä? Ajattelen sitä nyt kahdella asialla. Toinen on ihmettely ja toinen on vakuuttuminen.

Meidän tulisi entistä enemmän harjoittaa ”ihmettelyn kulttuuria” omassa elämässämme. Kulttuuri on muuten latinankielestä tullut sana ja tarkoittaa viljelyä. Miten tuota ihmettelyä sitten voisi ”viljellä”. Elämässä on, jos vain sitä mielessämme nytkin pohdimme, vain vähän itsestään selvää, mutta hyvin paljon ihmeellisiä ja mielenkiintoisia asioita.

Voimme ottaa oppia lapsista ja nuorista. Jeesuskin antaa meille esimerkiksi lapsen: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta”.

Kysymys on siitä, että lapset ja myös nuoret usein elävät elämäänsä, osaavat ihmetellä ja nauttia siitä. Meillä aikuisilla on sen sijaan usein tapana puhua elämästä ja selittää sitä. Elämän ihmettely on näin hyvin käytännönläheistä.

Elämän ihmettelijä katselee ympärilleen moniin suuntiin, katselee ja näkee Jumalan moninaiset työt. Elämän selittäjä yrittää saada elämän mahtumaan omiin aivoihinsa ja yrittää ymmärtää asioita, joita ei ehkä voikaan ymmärtää.

Tästä myös päivän evankeliumissa puhuttiin. ”Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän (Jeesus)”, ihmettelivät vangitsemismielessä Jeesuksen luokse lähetetyt miehet. Selittäjät ja puhujat taas sanoivat: ”Tutki kirjoituksia, niin opit, ettei Galileasta tule profeettaa”.

Pitäisikö meidän sitten luopua Raamatun lukemisesta, jos siihen vetoaminen kerran on turhaa selittämistä? Ei toki, päinvastoin: Luetaan vaan Raamattua ahkerasti edelleenkin – ennen kaikkea ihmetellen!

Kun viljelijä kylvää maahan siemenet, niin hän – kaikesta typpitasoa ja siemenmäärää koskevasta tiedosta huolimatta – ”joutuu” jättämään kylvön Luojan käsiin – tahtoen tai tahtomattaan. Sen sijaan hän saa Luojan suuruutta ihmetellen seurata vuotuista kasvua, kiittäen ja ihmetellen korjata kypsää viljaa ja ihmetellen valmistaa pelto talven lepoon ja aikanaan uuteen kasvuun.

Elämän suurimpia ihmettelyjen aiheita on kuitenkin anteeksianto. Minä tällainen… kaikesta huolimatta… Pyhän edessä… saan anteeksi kaiken, vaikka En ole kuitenkaan elänyt niin kuin lapsellesi sopii. En ole kuunnellut ääntäsi enkä totellut tahtoasi, niin kuin äsken synnintunnustuksessakin sanoimme.

Tuo toinen uskon ja epäuskon välisen kipuilun avain on siis vakuuttuminen. Käytän nyt toisten sanoja tässä:

Kuuluisassa romaanissaan ”Karamazovin veljekset” kuvaa Fjodor Dostojevski elävästi erään kohtauksen. Heikkouskoinen nainen tulee luostarinvanhin Zosiman luo kipuillen oman epäuskonsa kanssa. Hän parahtaa vanhimmalle: ”Miten uskon – ja sen olemassaolon – voisi todistaa?” Vanhin vastaa: ”Tässä asiassa ei voi todistaa mitään, voi vain vakuuttua.” ”Miten, millä tavoin”, kysyy nainen. ”Toimivan rakkauden kokeella”, vastaa viisas vanhus ja jatkaa: ”Sitä mukaa kuin edistytte rakkaudessa, te myös vakuututte Jumalan olemassaolosta”.

Onpa helposti sanottu: Edistyminen rakkaudessa lisää vakuuttumista Jumalan olemassaolosta. Tässä asiassa olemme varmaan kaikki hyviä – teoriassa. Me tiedämme usein, miten on hyvä elää, tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta… Sitten tulee tuo mutta, joka kertoo, että käytäntö ja teoria – toisaalta meidän ajatuksemme ja toiveemme toisaalta tekomme – eivät kohtaakaan.  

Paavali antaa jokaisesta ihmisestä realistisen tylyn kuvan: ”Sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, teen” (Room.7:19).

Voiko tällainen Paavalin kuvaama ihminen, voiko siis kukaan meistä vakuuttua Jumalan olemassaolosta rakkauden tekojen kautta?

Jumala asuu korkeudessa ja pyhyydessä, mutta myös murtuneiden ja nöyrien luona, voimme lukea Raamatusta (Jesaja 57:15).  Meidän ihmisten on mahdoton käsittää Jumalan olemusta. Samalla Jumala joutuu kätkeytymään meiltä ihmisiltä, sillä hänen valoa säteilevä olemuksensa on meille liian häikäisevää.

Mihin Jumala kätkeytyy, kysymme siis. Vastaan nyt näin: Hän kätkeytyy rakkauden tekoihin. Johannes kirjoittaa kirjeessään kahdesti: Jumala on rakkaus (1. Joh. 4: 8,16). Jokainen rakkauden teko, aivan mitättömän pieneltä tuntuvasta hymystä lähimmäisellemme ja vaikkapa vihamiehellemmekin Kristuksen kuolemaan koko ihmiskunnan puolesta, sisältyy kätketty Jumala. Sillä ei ole rakkauden tekoja ilman Jumalaa, rakkauden ainoaa lähdettä.

Joka kerta rakkauden tekoja tehdessämme tai vastaanottaessamme voimme siten vakuuttua Jumalan läsnäolosta.

Kysymyksessä uskostamme ja epäuskostamme on kyse myös suhteesta itseemme, kysymys on siis myös ihmiskuvasta. Uskoessamme Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen taivaan ja maan Luojaan, uskomme samalla myös ihmiseen Jumalan kuvana. Ihminen on silloin jotakin muuta, jotakin paljon enemmän kuin vain sattuman tänne pallolle heittämä evoluution jatke.

Saamme ottaa uskon kautta vastaan ja omistaa myös sen Raamatun välittämän ihmiskuvan, josta kirjoitetaan sekä näin: ”Maan tomua sinä olet ja maan tomuun sinä palaat” että näin:

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.

Ihminen on tomuhiukkanen ja samalla Jumalan ihme, melkein jumalolento, jonka Jumala kutsuu ihmettelemään rakkauttaan, tuota kätkettyä, kaikille tarkoitettua anteeksiantavaa ja kaiken voittavaa rakkautta.

Eero