Yhtä minä pyydän Herralta,

yhtä ainoaa minä toivon:

että saisin asua Herran temppelissä

kaikki elämäni päivät!

 

Tällä tavalla Psalmin kirjoittaja kuvaa omaa kaipuutaan Jumalan luo (Psalmi 27:4). Aivan kuin jokin pakottava voima sisällä vaatisi tulemaan Herran temppeliin – jumalanpalvelukseen. Oletko miettinyt koskaan ja voisin kysyä nyt: miksi sinä olet tullut tänään kirkkoon, tähän jumalanpalvelukseen?

Itse huomaan tulevani yleensä pakosta, sisäisestä tarpeesta saada kokea Kohtaaminen: pienen ihmisen ja suuren Jumalan aivan ihana kohtaaminen.

Toisessa tämän päivän Psalmissa on tuo sekä yksittäisen ihmisen että, näin uskon, koko ihmiskunnan kaipaus sanoitettu seuraavilla sanoilla:

 

Minun sydämeni nääntyy kaipauksesta,

kun se ikävöi Herran temppelin esipihoille. (Psalmi 84: 3)

 

Sydän nääntyy kaipauksesta, vaikka ei ehkä tiedäkään, mikä on tuo todellinen kaipauksen kohde.

Ajattelen, että myös Jeesuksella oli tuo sisäinen tarve, kun hän tuli – tapansa mukaan, niin kuin evankeliumeissa kerrotaan – temppeliin, juutalaisten pyhään paikkaan. Tästä kertoo myös tämän sunnuntain evankeliumiteksti Luukkaan evankeliumin 2. luvussa:

 

(Luukas 2: 41 – 52).

 

Toteutuuko psalminkirjoittajan äsken lukemani pyyntö? Kirjoittajahan on Daavid, joka raamatunkertomusten mukaan eli välillä aivan muuta elämää ja oli, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, aivan muualla kuin Herran temppelissä!

Jos tuo teksti olisi meidän pyyntömme ja toisaalta jos ajattelemme hyvin kirjaimellisesti Jeesuksen sanoja – ”Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona” - niin meidän ei koskaan pitäisi lähteä pois täältä kirkosta, niin eikä Jeesuksen aikanaan Jerusalemin temppelistä. Kohta me kuitenkin menemme.

Jokainen meistä jatkaa omaa matkaamme, osin yhdessä, osin yksikseen. Ovatko siis toive asua aina Herran temppelissä ja olla siellä, missä taivaallinen Isämme on pelkkää utopiaa?

 

Tämän sunnuntain aihe on ”Herran huoneessa”. Evankeliumiteksti kertoo mm. siitä, miten Jeesus etsii omaa kutsumustaan ja kutsumuksensa salaisuutta, ilmeisesti sen myös löytäen. Samalla tavalla on meidät kutsuttu tuohon etsimiseen omassa elämässämme:

Mikä on paikkani seurakunnassa, yhteiskunnassa, toisen ihmisen vierellä ja Jumalan edessä? Mikä on tehtäväni, juuri minulle annettu oma tehtäväni? Miten saan yhteyden Jumalaan, ainoaan voimani ja rakkauteni lähteeseen?

 

Missä Jumala asuu?, pohdiskeltiin juuri johdantosanoissa. Missä on se temppeli, Herran huone, johon tiedostaen tai tiedostamatta kaipaamme. Missä asuu Jeesuksen ja meidän taivaallinen Isämme. Tällaiset kysymykset saattavat tuntua turhilta. Onko sillä muka mitään väliä, missä Jumala asuu? Pääasiahan on, että hän on! Kyllä sillä on väliä, jos otamme tosissamme sanat, jotka Jeesus tämän päivän tekstissä sanoo: Minun tulee olla Isäni luona. Jos Jeesus sanoo näin, niin samoin on meidänkin ajateltava. Meidän tulee olla Isämme luona.

 

Näitä Jumalan läsnäolon paikkoja (jos asian nyt näin inhimillisesti voisi sanoa) pohdiskellessamme voimme löytää monia vastauksia, omia tai toisten jo meille sanoittamia.

 

 

 

Yhden kauniin ja tärkeän lupauksen Jumalan läsnäolosta kuulimme jo synninpäästön yhteydessä:

 

”Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli”.

 

Ja vielä toinen vahva lupaus:

 

”Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä,
mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona.
Minä virvoitan murtuneiden hengen
ja herätän eloon nöyrien sydämen”.

 

Jumalan asuinpaikka on siis murtuneen ja nöyrän luona. Tunnistatko näistä kahdesta sanasta itsesi?

Eikö hän silloin löydäkin asuinpaikkansa mahdollisimman läheltä itseäsi – sinun sydämestäsi? Silloinhan on niin, että kun me hakeudumme, Jeesuksen tavoin, sinne, missä Jumala, Isämme on, niin me samalla hakeudumme entistä lähemmäksi omaa itseämme. Löytäessämme Jumalan, löydämme samalla itsemme.

Olemme näin aloittaneet matkan sinne, mistä koko ihmiskunta aikoinaan on joutunut lähtemään: paratiisista, Jumalan yhteydestä.

Uudenvuodenlupaukset tulevat ja menevät, mutta voisiko tässä olla yksi lupaus meillä tänä vuonna. Voisimmeko aloittaa matkan tai jatkaa sitä kohti Jumalaa, kohti hänen asuinsijaa, jossa hän jo meitä odottaa.

 

Jumalan asuinsija on temppelissä ja Paavali kirjoittaa tästä paikasta: ”Te olette Pyhän Hengen, eli Jumalan, temppeli”, tosin monin tavoin särkynyt, mutta temppeli kuitenkin.

Eikö se, että ihminen on Herran temppeli tarkoita siis sitä, että hän on rohkeasti oma itsensä, juuri sellainen, jollaiseksi Jumala on meidät itse kunkin luonut.

Jos me näyttelemme, esitämme itseämme parempana tai huonompana, kuin olemme, me samalla kiellämme Jumalan itsessämme. Jumala ei asu kuoressamme, roolissamme tai epäaidossa näyttelemisessämme, vaan aidossa ”minässä”.

Tuohon aitouteen kuuluu myös se, että tunnustamme heikkoutemme, syntimme ja vääryytemme. Siksi synnintunnustus on itse asiassa aivan mahtavan hieno asia. Synnintunnustus ei ole nöyryyttävä pakko, vaan valtava mahdollisuus.

Se kertoo myös tämän: haluan asua kanssasi pyhä Jumala ja synninpäästössä hän sitten meille vakuuttaa: Minä lupaan asua luonasi.

 

Jumalan asuinsijassa ei kuitenkaan ole kysymys ainoastaan yksittäisen ihmisen suhteesta Jumalaan. Koko kirkko, pyhien yhteys, on Jumalan läsnäolon paikka, siis hänen asuinsijansa.

 

Ajatellaanpa uskontunnustusta. Kun tunnustamme yhteisen uskomme, me nousemme seisomaan. Seisomalla me osoitamme kiitollisuuden ja kunnioituksen Jumalalle. Kiitollisuuteen kuuluu myös seuraava osa uskontunnustuksesta: ”Minä uskon pyhäin yhteyteen.” Se on siis mitä suurimmassa määrin kiitoksen aihe. Miksi on näin?

 

Paavali kirjoittaa:

 

 Te (siis me kristityt) olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen. (Ef. 2: 20–22)

 

Kristittyjen yhteys, pyhien yhteys, on siis mitä suurin kiitoksen aihe ja samalla mitä tärkein tavoittelemisen arvoinen asia, sillä se on Jumalan asumisen, hänen läsnäolonsa, paikka.

 

Tässä toimii vahvasti eräänlainen kolmiyhteys, jonka perussanoma on rakkauden kaksoiskäskyssä: Rakasta Jumalaa, lähimmäistä ja itseäsi. Siellä, missä tämä rakkauden kolmiyhteys saa elää, siellä Jumala on aina läsnä.

Yhdessä Taize-laulussa laulamme: ”Missä rakkaus ja laupeus, siellä Jumala”.

 

Ruotsin sisarkirkossa on uskontunnustuksessa oivallettu yhteyden ja Jumalan läsnäolon ydin paremmin kuin meillä täällä Suomessa, näin rohkenen väittää. Siellä uskontunnustus alkaa sanoin: ”Vi tror – Me uskomme…”, kun me aloitamme ”Minä uskon…”. Usko on yhteyden uskoa, meidän uskoamme, joka saa voimansa pyhien yhteydestä, jossa Jumala on läsnä.

 

Voiko siis psalminkirjoittajan kaipuu – niin ja samalla varmaan meidän jokaisen kaipuu asua Herran temppelissä jokainen elämämme päivä – toteutua?

Kyllä voi, sillä Jumala on Jeesuksen sanoin luvannut meille kaikille kastekäskynsä yhteydessä: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti”.

 

Jumalan puolelta siis lupaus pitää ja tässä lupauksessa on turvallista riippua – niin ja jos ei jaksa riippua niin siihen voi heittäytyä ja siinä levätä.

 

Eero