Palaan vielä hetkeksi tuohon laulamaamme alkuvirteen (447). Siinä lauletaan sanoin: ”Kristus valo maailman, hän, ei kukaan toinen”. Toisen säkeistön sanoin: ”Kristus meidät yhdistää, Jumalassa Isässä. Kiitos Jumalalle!”

 

Nämä sanat mielessäni luen tämän kynttilänpäivän ilosanoman Luukkaan evankeliumin toisesta luvusta: Luukas 2: 22 – 33.

 

Vanha mies Simeon odotti, mutta mitä hän pohjimmiltaan odotti? Hän odotti lohdutusta.

Hän odotti Jumalan lupauksen toteutumista. Hän odotti Vapahtajaa, joka murtaa kaikki ne kahleet, jotka ihmisiä sitovat.

Olisikohan niin, että täällä kirkossa on muitakin Simeonin kaltaisia odottajia – meitä, jotka kahleet kolisten kyselemme lohdutuksen ja vapautuksen perään.

 

Näistä kahleista kirjoitetaan yhdessä (Anja Järven) runossa näin:

 

Minut itseni kahleista irrota Herra,

minut tarkoitit toisia rakastamaan.

Minut puhdista, uudista, varusta, Herra!

Minut herkistä toisia kuuntelemaan.

 

Simeon odotti näiden itsekkyyden kahleiden murtumista. Hän odotti vain ja ainoastaan Kristusta, häntä, ei ketään toista.

 

Voisipa sanoa, että Simeon pisti kaiken – koko elämänsä, toiveensa, niin ehkäpä kaikki omat haaveensa – yhden kortin varaan, rohkeasti luottaen tuohon Jumalan hamassa menneisyydessä antamaan lupaukseen: ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, puhukaa lempeästi, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu”. (Jesaja 40: 1 – 2)

 

Simeon odotti lohdutusta ja se tuli, mutta millä tavalla? Hän jatkaa puhettaan Marialle, Jeesuksen äidille kohta näiden evankeliumin sanojen jälkeen.: ”ja sinun omankin sydämesi (alkutekstissä sielusi) läpi on miekka käyvä”.

 

Katselemme näin siis taas Jumalaa, joka sekä lyö että parantaa, mutta katselemme lohdutuksen Jumalaa. Katselemme samaa Jumalaa, joka totuuden valossa näyttää meille kaiken sen vääryyden, joka meissä on. Katselemme kuitenkin samaa Jumalaa, joka rakkauden valon lämmössä näyttää meille saman kuin aikoinaan Simeonille ja miljoonille hänen jälkeensä: Kristuksen, maailman valon, hänet eikä ketään toista.

 

Jumala, taivaallinen Isämme, on lohdutuksen Jumala. Paavali kirjoittaa Korintin seurakunnalle – niin ja myös Kaarinan seurakunnalle (ja ”nettiseurakunnalle”):

Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala!

 

Lohdutus on kuin valo. Lähde on Jumalassa ja se on tarkoitettu vietäväksi eteenpäin. Jeesuksen sanat itsestään: ”Minä olen maailman valo” kasvavat hänen toisiksi sanoikseen ”Te olette maailman valo,”, sinä olet valo!

Jumalan lohdutuksesta Paavali jatkaa näin: Hän (siis Jumala) rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia.

 

Niin… lohdutus on kuin valo. Jumalan lohdutuksen voimalla pääsevät lohdutuksen lempeät virrat myös eteenpäin meidän ihmisten välillämme. Ne virrat kuljettavat meitä myös lähemmäksi toisiamme. Aivan niin kuin virressä lauloimme: Kristus meidät yhdistää, Jumalassa, Isässä…

 

Lohdutus on täynnä lempeyttä, niin kuin Jesajakin kirjoitti: Lohduttakaa, puhukaa lempeästi… Lohdutuksen voimasta voivat myös omat kahleemme alkaa irrota ja voimme alkaa entistä enemmän levittää Jumalan lohdutusta niin kuin valoa. Sano itsellesi ja kerro toisille Jeesuksen sanoin: ”Autuas olet sinä murheellinen, sinä saat lohdutuksen”. (Matteus 5:4)

 

Miksi on kuitenkin niin, että kovin usein Jumalan lupaus muuttuukin mielessämme hänen vaatimuksekseen itseämme kohtaan? Miksi on niin vaikeaa ottaa vastaan lohdutusta? Miksi on niin vaikeaa hyväksyä itseään Jumalan rakkauden kohteeksi?

 

Tulkoon valo!, kaikui maailmanhistorian aamunkoitossa läpi koko universumin. Ja valo tuli. Valo tuli meistä riippumatta, ilman yhtään hyvää tekoamme, ilman minkäänlaista osallisuuttamme. Ja tästä valosta saamme nauttia ja sen ilmaiseksi ottaa vastaan.

 

Tulkoon rakkaus!, kaikui samalla hetkellä, aikojen alussa. Ja rakkaus tuli. Taas täysin meistä riippumatta, vain ilmaiseksi vastaanotettavaksi ja eteenpäin vietäväksi.

 

Jumala ei sano, niin kuin omissa vaatimuksissamme ajattelemme: ”Olkaa valo”, vaan aivan niin kuin Paavali kirjoitti kuulemassamme tekstissä: ”Jumala, joka sanoi: ’Tulkoon pimeyteen valo’, valaisi itse meidän sydämemme”. Meitä ei vaadita olemaan valo, vaan me saamme ottaa vastaan Jumalan itse meille lahjoittaman valon.

 

Jumala ei sano: ”Olkaa rakkaus”, vaan meille luvataan: ”Me rakastamme, sillä hän (Jumala) on ensin rakastanut meitä”. Meitä ei vaadi rakastamaan omilla voimillamme mikään muu kuin oma minämme – minä itse ja ehkä menneisyytemme kahleet, muiden meille asettamat vaatimukset olla jotakin muuta, kuin mitä me olemme. Ihmisten vaatimusten sijaan kuuluu Jumalan lupaus: Heijasta eteenpäin minun rakkauttani.

 

Vanha Simeon odotti kahleiden murtajaa ja hänen odotuksensa palkittiin. Hän näki Kristuksen, vapauttajansa ja lohduttajansa.  Meidän ei tarvitse enää edes odottaa, vaan ainoastaan ottaa vastaan kaikki se, joka jo on, tässä ja nyt.  

 

Olkoon siis rukouksemme tänäkin päivänä, Kynttilänpäivänä, valon ja lohdutuksen päivänä

 

Minut itseni kahleista irrota Herra,

minut tarkoitit toisia rakastamaan,

 

ei omin voimin, ei vaatimuksesta, eikä koskaan yksin – vaan Kristuksen yhteydessä, Jumalan lupausten varassa ja lohdutettuna, joskin välillä lyötynä, mutta aina myös parannettuna.

 

Eero