Minun on ihan pakko kertoa teille tämä tarina, sillä se on jäänyt vaivaamaan mieltäni sen tapahtumisesta asti.

Nimeni on Malkos. Olen vain yksi monista ylipapin palvelijoista. Joku kutsuu meitä ”Kaifaksen kätyreiksi”. Se loukkaa minua, sillä teen vain sen, mitä herrat käskevät minua tekemään. Minulle lankesi epäkiitollinen tehtävä, mielestäni aivan epäoikeudenmukaisesti. Pääsiäinen oli tulossa ja kodissa odottivat jo pitkälle tehdyt juhlavalmistelut. No… rutiiniahan tehtävämme oli, näin ajattelin. Useastihan meidät oli lähetetty pitämään järjestystä temppeliaukiolla.

Meidät lähetettiin pidättämään miestä, jota ylipapit kutsuivat kansanvillitsijäksi ja Jumalan pilkkaajaksi. Itse asiassa tapasin hänet jo aikaisemmin, sillä eräs kohtaus oli jäänyt mieleeni. Olin palveluvuorossa, kun tuo mies tuli vihaisena temppeliin ja alkoi ajaa kaupustelijoita sieltä ulos. Kuulin hänen puhuvan, miten Jumalan temppelistä oli tehty markkinapaikka. Siinä oli tosi kysymyksessä. Selvästi huomasi, että hän oli periaatteen mies.

Kohta oivalsin, että tässä oli kysymys jostakin isommasta asiasta, sillä roomalaisia sotilaita täysissä varustuksissa oli kutsuttu sekalaisen miesjoukon mukaan. Meillä oli oppaana yksi hänen läheisimmistään ja eräs asia jäi vaivaamaan kovasti. Minulle on pienestä pitäen opetettu, että suudelma on osoitus syvästä ystävyydestä. Kuulin kuitenkin, että tuo ystäväksi kutsuttu aikoi paljastaa tuon vangittavan juuri suudelmalla – ystävyyden merkillä. Se tuntui pahalta, suorastaan julmalta ja häikäilemättömältä. Voiko ystävä menetellä tällä tavalla?!

Yö oli pimeä ja löysimme miehen, joka näytti olevan hyvin väsynyt ja ahdistunut. Aivan kuin veripisarat olisivat valuneet pitkin hänen kasvojaan. Tätä miestä oppaamme suuteli ja silloin tapahtui asioita, joita en saa pois mielestäni.

Kuulen vieläkin korvissani humahduksen, kun yksi mies – ilmeisesti joku tuon vangitun miehen ystävistä – huitaisi miekalla ja leikkasi korvani irti. Siinä ei ehtinyt ajatella mitään. Verta tuli todella paljon. Sitten tapahtui jotakin, jota ette varmaankaan usko. Tuo vangittu mies otti irronneen korvani maasta ja pisti sen takaisin – ajatelkaa, istutti sen takaisin – ja se on nyt ihan kunnossa. Niin, tiesin, että te ette tätä usko. En minäkään tiedä mitä tästä ajattelisin.

Toinen asia kolahti kuitenkin vielä kovemmin sisälläni. Siinä kaiken sekasorron ja hälinän keskellä ilmaan jäivät soimaan tuon vangitun miehen sanat, jotka eivät ole mielestäni lähteneet. Nuo sanat, jotka varmaankin muistan koko lopunikäni, kuuluivat: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”. Nuo sanat tuntuvat niin oudoilta, mutta samalla ainoilta mahdollisilta – niin itse asiassa ainoilta järkeviltä sanoilta siinä hetkessä, kaiken vihan keskellä Niinhän se on, eikö olekin?