Häpeä on ollut pidemmän ajan päällimmäinen tunteeni. En kehdannut tunnustaa Jeesus nasaretilaista ystäväkseni. Tiedän, että olen heikko. Tuo ns. yleinen mielipide ja vahvemman oikeassa oleminen voitti minutkin. Tiedän sen ja myönnän sen Jumalan ja sinun edessäsi… ja minua hävettää.

Tunsin Jeesus nasaretilaisen jo pidemmältä ajalta, sillä seurasin häntä viimeisen kahden vuoden ajan. Hänen vetovoimansa oli jotenkin vastustamaton, sillä hän ei puhunut, niin kuin me omasta mielestämme viisaat ja kirjanoppineet, vaan niin kuin se, jolla oli valta.

Tuo valta ei niinkään kiehtonut minua, vaan sen olemus, sillä valta Jeesuksessa oli pukeutunut ihmeellisellä tavalla täydelliseen nöyryyteen ja laupeuteen.

Olen heikko ihminen, myönnän sen nyt ensimmäistä kertaa ja täysin avoimesti, mitä siinä turhaan kaunistelemaan.

Tänään kuitenkin tapahtui jotakin, joka tuntuu vielä täysin käsittämättömältä. Käsittämättömältä siksi, että en olisi uskonut itselläni olevan sellaista rohkeutta.

Niin… Jeesus kuoli – häpäistynä ja pilkattuna. En ole koskaan nähnyt mitään niin kauheaa kuolemaa. Viaton ihminen joutuu kärsimään niin paljon. Jos olisin tiennyt…, niin, jos olisin tiennyt…

Päätös siitä, mitä tein syntyi hetken mielijohteesta, niin tai olikohan se johdatusta?! Huomatessani Jeesuksen kuolleen, lähdin kiireesti – itse asiassa juoksin – maaherra Pilatuksen puheille. Meille hallitusmiehillekään se ei aina ollut itsestään selvää. Itse asiassa emme halunneet olla missään tekemisissä tuon pakanan kanssa.

Jostakin syystä pääsin heti hänen vastaanotolleen, ja rohkenin kysyä häneltä nasaretilaisen ruumista haudattavaksi. Ehkä ajattelin, että kun en rohjennut palvella häntä hänen elämänsä aikana, niin halusin ainakin tarjota hyvän hautapaikan. Kuultuaan, että Jeesus todella oli jo kuollut, hän suostui pyyntööni.

Ensin pelästyin ja sitten hämmästyin, kun näin fariseus-Nikodemoksen tarjoavan apuaan. Siinä me olimme, kaksi arkajalkaa totisen paikan edessä. Ihmiset näkivät, kuinka me otimme Jeesuksen ruumiin alas ristiltä, niin ja juutalaisen perimmäissäännön mukaan samalla saastutimme itsemme, kun koskimme kuolleeseen ihmiseen, vieläpä suuren juhlan alla. Ihmiset selvästi halveksivat meitä, mutta itsestäni tuntui, että ensimmäistä kertaa teen jotakin arvokasta, jotakin todella Jumalalle kelpaavaa.

Jeesus nasaretilainen on nyt haudattu, olen tehnyt sen, minkä tehdä voin. Sisälläni on merkillinen rauha, häpeä on kokonaan poissa ja samalla kuulen yhä uudelleen hänen sanansa, jotka kuulin jokin aika sitten: ”Kolmantena päivänä nousen kuolleista”. Voiko se olla totta?

Aikuistyöryhmä