Kerron teille isäni kokemuksesta muutaman vuoden takaa. Hän kertoo siitä meille jatkuvasti, sillä se jätti häneen lähtemättömän jäljen – niin ja tuon tapahtuman seurauksena mekin opimme tuntemaan Kristuksen.

 

Isä kertoi, miten me kaikki, koko perhe yhdessä olimme matkalla Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Hyvin pukeutuneina odotimme jännittyneinä juhlaa ja sen huipennusta pääsiäislampaan syöntiä yhdessä happamattoman leivän ja katkerien yrttien kanssa. Emme me pojat niistä kovinkaan paljoa ymmärtäneet, mutta se oli jännittävää niin kuin myös koko matkamme Jerusalemiin.

 

Niin… tuo isämme kokemus. Häntä väsytti ja vähän ärsyttikin saapuminen juhlakansasta tulvillaan olevaan kaupunkiin, maalainen kun oli eikä paljoa tuollaisesta tungoksesta välittänyt. Jouduimme kuitenkin kulkemaan juhlakansan keskellä, niin tai ei se kovin juhlalliselta meidän lastenkaan silmissä näyttänyt. Siellä vietiin juuri, kun tulimme kaupunkiin kuolemaantuomittuja teloituspaikalle ja vielä suuren juhlan lähestyessä!

 

Siinä juhlahumun keskellä jouduimme eroon isästä. Myöhemmin hän kertoi, miten yhtäkkiä roomalainen sotilas riuhtaisi häntä käsivarresta ja pakotti hänet kantamaan yhden kuolemaantuomitun teloituspuuta. Ei hänelle silloin vielä ollut selvinnyt, kuka tuo mies oli. Tuo mies oli kaikkein väsynein, ruoskituin ja verisin niistä kolmesta.

Ei siinä paljoa kyselty, että ”haluatko ristiä kantaa”. Se vaan pantiin hänen kannettavakseen. Isä oli silloin vielä – ainakin omasta mielestään – vahva mies eivätkä hänen polvensa paljoa ristin painosta tutisseet.

Isä kertoi, miten hän ehti siinä matkalla katsella matkan varrella teloituksia seuraamaan tulleiden ihmisten kasvoja. Toiset olivat kyynelten peittämiä, toiset vihasta vääristyneitä. Isä sanoi, että aivan kuin koko maailman kasvot olisivat seuranneet tuon kuolemaantuomitun matkaa. Jokainen otti siinä kantaa – puolesta tai vastaan. Kukaan ei jäänyt kylmäksi sivustaseuraajaksi.

Isä kertoi, miten hän silloin itsekin romahti. Jalat eivät tahtoneet kantaa, kun hän ajatteli toisaalta ihmisten vihaa ja toisaalta toisten pohjatonta itkua. Vain vaivoin hän sai kannetuksi ristin teloituspaikalle.

 

Isän silmät tulevat joka kerta täyteen kyynelistä, kun hän kertoo, miten hän sai suurimman mahdollisen tehtävän, joka ihmiselle voidaan antaa: toisen ristin kantamisen. Se ei voi olla sattumaa, ei, sen täytyy olla johdatusta.

 

Aikuistyöryhmä