Pääsiäisessä riittää ihmettelemistä vieläkin, eikä sitä voi ymmärtää ilman pitkäperjantaita ja sitä edeltäviä tapahtumia.
 
Tapahtumien keskus on mies joka ei kavahda totuutta silloinkaan, kun se on epämiellyttävä. Hän tietää että on tullut Jumalan luota ja hän tietää kuolevansa pian, ja kärsivänsä sitä ennen. Hän kertoo siitä lähimmilleen, jotka kauhistuvat. Joku heistä kieltää häntä sellaisia puhumasta. Hän vain puhuu, ja kulkee kohti vääjäämätöntä.
 
Hän sanoo ikäviä asioita myös kaikista lähimmistään, tosia, mutta ikäviä kuulla. Yksi kieltäisi tuntevansa hänet, toinen kavaltaisi hänet rahasta. Ne jotka kyselivät ensimmäisiä sijoja taivaan valtakunnassa, kyselivät niitä turhaan, ja naisten jotka itkivät miehen kovaa kohtaloa, olisi ennemmin kannattanut itkeä itseään ja lapsiaan.
 
Kun lähestyvä kuolema alkaa ahdistaa, hän pyytää ystäviään rukoilemaan etteivät he joutuisi kiusaukseen. Ystävät lupaavat, mutta nukahtavat murheen uuvuttamina.
 
Yksin mies kamppailee Jumalan kanssa ja taipuu lopulta tämän tahtoon. Yksin hän kohtaa viimeiset kiusaajansa ja rukoilee: - Anna heille anteeksi. He eivät tiedä mitä tekevät.
 
Viimeisellä hetkellä hänen tuttavansa seisovat kauempana ja seuraavat sieltä tapahtumia. Kuoleman tapahduttua yksi heistä rohkaistuu hoitamaan hautauksen. Muutamat naiset kulkevat hänen mukanaan ja näkevät, mihin mies haudataan.
 
Naiset haluavat hoitaa sururituaalit loppuun asti. Niin pian kuin saavat tuoksuöljyt hankittua ja sapatin vietettyä he palaavat haudalle voidellakseen ruumiin öljyillä niin kuin tapana oli.
 
Haudalla, karvaan totuuden äärellä, kaikki muuttuu. Ruumis on poissa, ja naiset joutuvat ymmälle.
He näkevät enkeleitä, pelästyvät, painavat katseensa maahan. Enkelit vakuuttavat, että kaikki on hyvin: - Miksi te etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.
 
Naiset muistavat, että sellaisesta oli tosiaan ollut puhe etukäteen, ja lähtevät kertomaan asiasta muille. Nämä arvelevat naisten puhuvan omiaan eivätkä usko, paitsi se joka oli kieltänyt miehen muutamaa päivää aikaisemmin, juoksi haudalle katsomaan itse. Hänkin näkee tyhjän haudan ja ihmettelee, mitä on tapahtunut.
 
Muutaman päivän kuluessa ja Ylösnousseen ilmestyttyä ystävilleen he vakuuttuvat ja rohkaistuvat iloissaan kertomaan siitä mitä on tapahtunut kaikille ja kaikkialla.
 
 
Samaa tapahtuu joka hetki: Jumala raatelee, mutta myös parantaa, hän lyö, mutta myös sitoo haavat.
 
Perheenemäntien kanssa muistelimme viime viikolla sota-aikaa: Silloin annettiin määräyksiä selittelemättä, suojeluskuntalaiset toivat miehille illalla kutsut saapua asemalle seuraavana päivänä, ja linnoitustöitä oli tehty jo kesällä Johanneksessa sen kummemmin selittelemättä.  Pommikoneet Turun yllä olivat tytöille seikkailu: piti juosta koneita pakoon kellariin, ja teki mieli katsoa niitä kuitenkin. Rauha oli ensin helpotus ja sitten järkytys, kun menetettiin niin paljon – sodasta ei puhuttu. Evakkoja kohdeltiin paikoin huonosti. Sodan aikana rukoiltiin paljon, mutta vasta jälkeen päin näki ja ajatteli että Jumala auttoi.
 
Nykyään kuulemme luonnonkatastrofeista, ilmastonmuutoksesta ja väkivaltaisuuksista maailman eri kolkilla. Joka päivä tapahtuu jotakin, mikä muistuttaa meitä maailman pahuudesta ja omasta pahuudestamme. Moitimme ihmisiä, jotka aiheuttavat pahaa, ja meitä moititaan välillä omasta osuudestamme, syystäkin.
 
Tätä karvasta totuutta ei kannata paeta. Jos emme suostu näkemään itseämme moitittavina, ei armollakaan ole meille merkitystä. Mutta kun pysähdymme maailman ja oman pahuutemme kohdalle, juuri siinä rauhan tyven, puhdas ilma Jeesuksesta virtailee elämäämme. Saamme muistaa että Kristus on kuollut meidän syntiemme vuoksi ja noussut kuolleista, jotta saisimme elää iloisin ja rohkein mielin.
 
Rakkaus ympäröi meidät ja antaa jokaisen meistä olla se mikä on, moitittuinakin. Jumalan rakastamina rakastamme toisiamme.
 
Yhä joudumme ymmälle, pelästymme, painamme katseemme, muistamme, arvelemme, emme usko, ihmettelemme. Juuri niin hämillään kuin olemme, saamme yhtyä yhteiseen uskontunnustukseen:
 
 
Merja Auer