Tämän kirkastussunnuntain evankeliumiteksti on Matteuksen evankeliumin 17. luvusta.

 

Matteus 17: 1 – 8

 

Mietimme tämän päivän sanomaa laulaen välillä virttä 263, säkeistö kerrallaan.

 

1.

Vuorella Kristus kirkastui
kuin päivä paistavaksi.
Heleä pilvi ilmaantui,
sai kaiken loistavaksi.
Pilvestä ääni kajahti:
"On tässä rakas Poikani,
te häntä kuulkaa aina."


Jumalan manifesti, Hänen näkyvä ilmoituksensa, on selvä. Hän ilmoitti sen lähellä oleville, mutta sen on tarkoitus levitä kaikkialle: Kuulkaa Poikaani, tässä on hän, johon olen mieltynyt. Näin on hyvä tänäkin päivänä. Kerro läheisille, kerro rakkaillesi: Kuule ja kuuntele Kristusta. Vetäydy hiljaisuuteen ja rukoukseen ja ota vastaan mitä Hän sinulle tahtoo sanoa – juuri nyt, juuri tälläkin hetkellä. Vetäydy vuorellesi ja kohtaa Kristus.

Missä tuo vuori on? Merkittävää tuossa kohtaamisessa ei ole paikka vaan se, että olet Kristuksen seurassa. Hän vetää sinua luokseen. Miten sen tiedämme ja tunnemme?

Se mitä sisällämme kutsumme kaipaukseksi on Kristuksen pyyntöä lähteä hänen mukaansa. Hän vie meitä yksinäisyyteen ja näyttää meille kirkkautensa ja kunniansa.

 

 

2.
Itsensä Kristus kirkastaa
nyt vielä omillensa,
vaan kuitenkin taas katoaa
ja salaa suuruutensa.
Ei kauan myöskään vuorella
Kristuksen pyhää loistoa,
ystävät nähdä saaneet

 

Elämä ei ole kovinkaan usein loistoa, ei, vaan parhaimmillaankin se on Jumalan salatun suuruuden kohtaamista. Hetkittäisiä ovat omatkin kokemuksemme Jumalan kirkkauden läsnäolosta, jos niitä ylipäätään elämässämme olemme kokeneet.

Ehkä juuri siksi vaadimme vahvaa Jumalaa ja etsimme suurta Kristusta. Kristuksen voima ja hänen suuruutensa ei kuitenkaan ole ulkonaisessa voimassa vaan ristin hulluudessa.

 

3.
Vaan kirkkautta Kristuksen
katsella siinä saamme,
kun Golgatalla kärsien
saa voiton kuninkaamme.
Hän Jumalamme kirkastaa,
kun maailmaa hän armahtaa.
Hän loistaa rakkautta

 

Kärsimys ja kirkkaus – miten nämä kaksi asiaa sopivat yhteen? Sopiiko meidän suuhumme ja tähän aikaan sanonta: ”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”? Kysymys ei ole siinä, miten piiskaamme itseämme vaan siinä, missä Kristus on.

Jotta kuulisimme Kristuksen äänen, meidän on lähdettävä hänen mukaansa. Alas kirkastuksen hetkistä kohti ristiä. Pois hyvänolo tunteista (joita meille toki myös sallitaan ”kirkastusvuorellamme”) kohti sitä elämää, jossa elämme ja joka meitä odottaa.

Pietarin sanoin haluamme sanoa: ”Tässä meillä on hyvä olla, jäädään tähän, mutta Jeesus ei jää paikalleen vaan lähtee liikkeelle ja on koko ajan liikkeellä.

Hän sanoo: ”Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, ei minulle kelpaa”. Ja vielä hän sanoo: ”Kaiken, minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”. 

Risti, jonka juurella Jumala armahtaa, risti joka syvimmillään kertoo meille Jumalan rakkaudesta, risti, jonka kantajiksi meidät kaikki on kutsuttu, on kirkastuksen paikka.

 

4.
Parhainkin riemu päällä maan
pois haihtuu varjon lailla,
vaan taivaan riemu milloinkaan
ei muutu autuailla.
Se autuus, joka nyt ei näy,
tuhannen tuhat kertaa käy
ylitse aavistusten.

Vieläkään virren sanoittaja ei päästä meitä rauhaan. Tässä elämässä ei ole riemuja, vain haihtuvia hetkiä tuntuu kirjoittaja sanovan. Tällainen saattaa masentaa. Eikö meillä ole oikeutta nauttia ja iloita kaikesta siitä, mitä Jumala suuressa rakkaudessaan meille on lahjoittanut.

Kyllä on!

Mistä löytyy todellinen ilo elämässäsi? Oletko sitä miettinyt? Onko se yltäkylläisyydessä, rikkaan miehen ja naisen elämässä, lottovoittajan riemussa?

Vai löytyykö ilo siitä, että saa rakastaa. Saa antaa jotakin omastaan, saa olla toisia ihmisiä varten.

Tuleva taivaallinen elämä käy todellakin tuhannen tuhat kertaa yli aavistuksemme, mutta jo nyt, jo tässä hetkessä voimme sitä aavistella.

Jeesus sanoo: ”Taivasten valtakunta on tullut keskellenne”. Taize-laulun sanoin: ”Missä rakkaus ja laupeus… siellä Jumala”.

Siellä missä rakkauden kaksoiskäsky muuttuu rakkauden itsestäänselvyydeksi, siellä Kristus kirkastuu.


5.
Taivaassa vasta Kristusta
täydessä loistossansa
me aina saamme katsella
kaikkien pyhäin kanssa.
Kasvoista siellä kasvoihin
se nähdään, mitä katseltiin
kuin arvoitusta kerran.


Meitä kutsutaan tänä päivänä ehtoollispöytään. Tämän kirkon alttari ja alttarikaide kertovat vahvaa symbolia. Saamme mielessämme ajatella, että tuo kaide jatkuu toisella puolen, näkymättömissä, tehden alttarikaiteesta kokonaisen. Alttarikaiteen näkymättömällä puolella ovat ne, jotka ovat jo lähteneet täältä taivaan kotiin ennen meitä.

Täydessä loistossaan kohtaamme Kristuksen vasta perillä, mutta saamme jo nyt, aavistellen viettää yhtä kirkastusvuorihetkeämme täällä Kuusiston kirkossa – polvistuessamme ehtoolliselle.

Näin vietämme kaikkien pyhäin kanssa jo nyt taivaallista ateriaa, jo nyt, vaikkakin vielä vasta aavistellen, mitä tulossa on.

 

 

6.
Kirkasta, Kristus, itsesi
myös meille matkallamme.
Voimalla kalliin sanasi
valaise sieluamme,
niin että kirkastettuina
me saamme kerran taivaassa
veisata kiitostasi.

 

Olemme siis matkalla, tiellä. Kristus on tuo tie. On yksi tie, mutta uskon näin: on monta kaistaa. Joku viilettää hurjaa vauhtia eteenpäin, joku kompuroi vielä lähtökuopissaankin.

Perillä ei kuitenkaan kysytä saapumisjärjestystä. Viimeinenkin perille päässyt kelpaa.

Kristus ei jäänyt kirkastusvuorelle, ei, vaan tuli alas, tuli ihmisten keskelle. Hän tuli juuri sinne, missä me olemme, sinä ja minä.

Jumala sanoi: ”Tässä on rakas poikani, kuulkaa häntä”. Pysykäämme siis kuuloetäisyydellä, niin lähellä Kristusta, että hänen kuiskauksensakin kuuluu. Se kuiskaus, jota moni kärsivä ja uupunut tälläkin hetkellä huulillaan kantaa.

 

 Eero