Saarna laskiaissunnuntaina

 

Evankeliumiteksti: Markus 10: 32 – 45

 

Millainen ihminen esittää tällaisen toiveen: Anna minulle kunniapaikka vierelläsi, paras mahdollinen paikka elämässäni, vaikka sitten toisten kustannuksella? Mitä ajattelee tällainen ihminen itsestään ja toisista? Miten tällaiseen ihmiseen tulisi suhtautua? Onko hän todellakin tuon parhaan paikan arvoinen vai pyrkyri, ajattelematon ja itserakas onnenonkija?

 

Näyttää siltä, että Jeesuksen muut opetuslapset ajattelivat viimeksi mainitsemallani tavalla kuullessaan Jaakobin ja Johanneksen lirkuttelevan Jeesuksen kanssa. Tekstissä sanottiin, että muut kymmenen suuttuivat, tosin ei selkeästi kerrottu syytä tähän suuttumiseen. Se jää siis osittain lukijan pohdittavaksi. Voimme kuitenkin aavistaa, että vastaus on aika yksinkertainen. Ei ole kovin vaikea arvata, mitä muut ajattelivat siitä, kun kaverit ottavat sen paikan ja palkinnon, jota jokainen oli itselleen ajatellut. Totta kai sellainen suututtaa!

 

Voimme siis suuttua aiheesta, jos näemme vallanjanoista pyrkyryyttä esim. politiikassa, yritysmaailmassa tai tämän hetken kuumilla finanssimarkkinoilla? Suuttuminen tuntuu varmaankin aivan oikeutetulta, sillä onhan epäoikeudenmukaisuuksiin yhteiskunnassamme ja koko maailmassa puututtava. Välillä suuttuminen tai vihastuminen on itse asiassa suotavaa. Se voi hyvällä, jopa armahtavalla, tavalla puhdistaa ilmaa ja auttaa ihmisiä eteenpäin esimerkiksi ihmissuhteissa olevien ongelmien ratkaisuissa, kun asiat tuodaan kunnolla pöydälle. Sanoohan Paavalikin. ”Vihastukaa, mutta älkää tehkö syntiä.”

 

Jatkan kyselyjäni. Suututko, jos näet täydellistä piittaamattomuutta toista ihmistä kohtaan? Ymmärrämmekö me missään olosuhteissa sellaista piittaamattomuutta? Kuten huomaat, minulla on tänään kyselyjen päivä; paljon kysymyksiä, vastauksista en oikein tiedä.

 

Tuohon kysymykseen, ymmärrämmekö me missään olosuhteissa täydellistä piittaamattomuutta toista ihmistä kohtaan, on vastauksemme varmaan nopea ja varma: emme tietenkään. Eihän tällaista kysymystä edes saisi kysyä, sehän on aivan absurdi.

 

Opetetaanhan meitä vielä nykyäänkin pienestä lähtien rakastamaan lähimmäistämme niin kuin itseämme. Opetetaanhan meitä ottamaan ensin hirsi pois omasta silmästämme ennen kuin näemme roskan toisen silmässä. Opettaahan Jeesuskin tämän päivän tekstissä olemaan toisten orja ja palvelija. Tältä paikalta näitä opetuksia kuulutetaan melkein joka sunnuntai.

 

Olen lukenut viime viikolla erästä kirjaa, joka sai minut miettimään – taas kerran – omaa suhtautumistani tuohon toisista ihmisistä piittaamattomuuteen – tai oikeastaan syitä tuohon piittaamattomuuteen.

Italianjuutalainen kemisti Primo Levi, joka koki natsien aiheuttamat kärsimykset ja kauhut Auschwitzin keskitysleirissä, on kirjoittanut kirjan (Tällainenko on ihminen), jossa hän hyvin raadollisesti, jopa asiallisen kylmästi kertoo, miten yhtenä selviytymiskeinona leirillä oli toisista vangeista piittaamattomuus, itse asiassa jopa täydellinen piittaamattomuus.

Onko meillä oikeutta suuttua heille ja tuomita heitä, jotka tällä tavalla selviytyivät varmalta kuolemalta siinä häikäilemättömässä ja rakkaudettomassa maailmassa, jossa he joutuivat elämään?

 

Miettiessäni sitä, olisinko itse toiminut toisin kuin esimerkiksi tuo keskitysleirivanki Levi niissä olosuhteissa teki, jouduin tunnustamaan, että tuskinpa olisin. Tämän tosiasian oivaltaminen sai minut pieneksi. Se sai minut ymmärtämään, kuinka vaikeaa on arvioida ja ottaa kantaa asioihin, joista joudumme sanomaan, että itse asiassa en tiedä, kun en ole samaa kokenut. Tämä ei tarkoita, että meidän tulee hyväksyä se vääryys ja pahuus, mitä ihmiset toisilleen tekevät, mutta se pistää meidät juuri niin pienelle paikalle, kuin meidän tarvitsee joutua, miettimään myös omia tekojamme ja motiivejamme.

 

Meidän vaikeutenamme on osata erottaa toisistaan ihminen ja hänen tekonsa. Tämä on täydellisesti mahdollista vain Jumalalle. Vain Jumala näkee eron ihmisen synnin ja syntisen ihmisen välillä. Meidän on hyvä siis jättää tämä ”erottelu” pyhän ja kaikkitietävän Jumalan käsiin ja niin jää tehtäväksemme silloin lähimmäisen rakastaminen, sen rakkauden heijastaminen, josta Paavali niin kauniisti kirjoittaa kirjeessään Korintin seurakunnalle. (1. Kor. 13, päivän epistolateksti).

 

Jeesus kehottaa meitä tämän päivän evankeliumissa tulemaan pieniksi, toistemme palvelijoiksi. Hän kehottaa meitä laskeutumaan alas tuomarin istuimelta kohtaamaan toinen ihminen, lähimmäinen, tässä päivässä ja tässä hetkessä, elämän keskellä.

 

Samaan hengenvetoon on todettava, että suostumalla kasvamaan pieneksi, suostumme samalla myös haavoittuviksi. Olemmeko valmiita juomaan tämän maljan?

 

Mitä tämä pieneksi tuleminen tai pieneksi kasvaminen on? Se on riisuutumista, aidoksi ihmiseksi tulemista, sellaiseksi ihmiseksi, joksi Jumala on meidät luodessaan tarkoittanut. Se on kaiken sen pois heittämistä, mikä estää meitä olemasta lähellä Jumalaa. Se on esimerkiksi sitä, jota olemme jo tänään yhteisessä ripissämme tehneet ja saaneet: Anteeksipyytämistä ja anteeksisaamista.

”Tosi elämässä” välillä tosin tuntuu, että tuo pieneksi tuleminen on kuin sipulin kuorimista: Aina tulee uusi kerros vastaan ja koko ajan itkettää.

 

Esitän kyllästymiseen saakka vielä lisää kysymyksiä: Missä tällainen riisuutuminen on mahdollista, missä se on niin turvallista, että siihen voi täysillä heittäytyä, sillä tämä maailma on kova ja rakkaudeton paikka?

 

Tällainen paikka on olemassa ja siitä kertoo se tämän päivän psalmi (31: 2 – 6 ), jonka Henri alttarilta äsken luki: Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat.

 

Kyselin aikaisemmin, millainen ihminen esittää pyynnön saada kunniapaikan elämässä. Nyt kysyn: Millainen ihminen esittää tällaisen pyynnön: ole minulle pakopaikka ja aavistellen vastaan.

Varmaankin sama ihminen, mutta näiden pyyntöjen väliin mahtuu jotakin aivan uutta: Oivallus siitä, millainen on ihminen ja millainen Jumala. Synnintunnoksikin tätä oivallusta voidaan kutsua, niin ja kääntymiseksi ja parannuksen teoksi, kaipuuksi kohdata Jotakin, joka voi kantaa oman, riisutun elämän heikkouden keskellä, kohti aitoutta ja vapautta.

 

Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat.

 

Ydin tässä pyynnössä on sanoissa: Ole minulle. Ole Sinä, hyvä Jumala, minulle se, mitä en itse pysty itselleni ja lähimmäisilleni olemaan.

Vastaus tähän rukoukseen tulee heti: ”Sinä olet minun kallioni ja pakopaikkani. Sinä johdatat ja ohjaat minua, sillä sinä olet minun Jumalani.”

 

Tälle pakopaikalle ja vuorilinnalle on toinenkin sana. Se sana on Rakkaus. Ainoastaan rakkaudessa, ainoastaan rakastettu ihminen, voi olla riisuttu, heikko ja haavoittuva. Ainoastaan rakkaudessa ihminen voi kokea tulevansa hyväksytyksi sellaisena, kuin hän on, sellaisena, joksi Jumala on hänet tarkoittanut, ilman tarpeita etsiä niitä parhaita paikkoja omin voimin ja usein huonoin tuloksin.

 

Mistä löydämme tuon kallion ja vuorilinnan? Ei sitä tarvitse lähteä mistään etsimään, sillä se on tässä, kaiken elämän keskellä. Kun Jeesus sanoo: Se joka haluaa tulla suureksi, olkoon toisten palvelija, niin hän samalla sanoo, että pieneksi tuleminen ja omaksi itseksi aitouteen kasvaminen tapahtuu tässä elämässä, tässä arjessa, tässä hetkessä. Jeesus sanoo sanat, jotka meidän kasteemme yhteydessä on kaikille sanottu: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät.”  

 

Turvallinen pakopaikka, Rakkaus, ei ole kaukana, vaan lähempänä kuin luulemmekaan. Hän on tässä ja nyt aina keskellämme ja lähellämme, meidän elämässämme. Itse asiassa tuo pakopaikka on lähempänä meitä kuin mitä me itse olemme. Paavali kirjoittaa: ”Kristus meissä.”

 

Tämä malja on hyvä juoda, sillä se on rakkauden, armon ja anteeksiannon malja. Se on meille kaikille tarjottu malja elämämme jokaisena päivänä.

 

Eero