Kaipaus, on yksi ihmisen vahvimmista ja syvimmistä tunteista. Kaikki me kaipaamme jotakin, jos emme juuri tällä silmänräpäyksellä, niin varmasti tänään olemme jo jotakin kaivanneet tai tulemme kaipaamaan. Kaipaus on kuin ihoon tatuoitu jälki, jonka välillä haluamme näyttää kaikille, välillä haluamme pistää sen visusti piiloon toisten katseilta, mutta se jälki pysyy.

Onkohan kaipauksessa kysymys eräänlaisesta tyytymättömyydestä siihen olotilaan, jossa elämme? Eikö se, mitä meillä on riitä – en nyt ajattele vain ulkoisia puitteita – vai haluammeko jotakin vielä muuta, jotakin vielä enemmän ja suurempaa?

Mitä me itse asiassa kaipaamme?

Ei… tuo taisi olla väärä kysymys. Oikea lienee: onko ylipäätään olemassa mitään hyvää, mitä me emme joskus elämämme aikana kaipaisi, jos siitä vaan tietäisimme? Tietyt asiat tai tunteet ryöpsähtävät joskus poikkeuksellisella tavalla pintaan ja saavat meidät erityisen vahvasti kaipaamaan – ehkä jotakin, jota emme edes osaa sanoittaa. Se vain on – tuo kaipaus. Kysyn siis: mistä silloin on kysymys ja etsi vastausta vähän myöhemmin.

Myös tämän sunnuntain evankeliumitekstissä puhutaan kaipauksesta ja pyydän nyt teitä nousemaan sitä kuuntelemaan.

Matteus 9: 9 – 13.

Mitä luulet, että näissä kahdessa eturivissä nyt istuvat nuoret tällä hetkellä sisimmässään kaipaavat? Mitä luulet, että siinä vieressäsi istuva kaipaa? Oletko pysähtynyt viime aikoina miettimään, mitä sinä itse todella tällä hetkellä sydämessäsi kaipaat? En lähde edes arvuuttelemaan, mitä mielessäsi ajattelet, mutta luulen, että yhden asian suhteen olemme samaa mieltä. Monen muun lisäksi me kaikki kaipaamme rohkaisua ja hyväksytyksi tulemista.

Me jokainen kaipaamme sitä, minkä sanoitan näin: Minä saan olla minä, aidosti ja rehellisesti, omasta itsestäni, identiteetistäni, luopumatta.

”Minä olen ihme, suuri ihme ja kiitän sinua siitä”, sanotaan eräässä psalmissa, tässä yhdessä Raamatun kaikkein upeimmista kohdista. Olen ihme siksi, että olen uniikki, ainutlaatuinen ihminen, kuten sinäkin olet ja kaipaan, kuten myös sinä, kuten kaikki nämä nuoret, että tämä ainutlaatuisuus hyväksytään.

Jumalakin kaipaa, kuten siis tuossa evankeliumitekstissä kuultiin. Hän kaipaa luokseen ihmistä, sinua ja minua. Kun Jeesus sanoi tullimies Matteukselle; ”seuraa minua”, niin hän sai tuon miehen sydämessä sytytetyn kaipauksen toimimaan ja niin Matteus nousi ja lähti seuraamaan. Jeesus hyväksyi Matteuksen uniikkiuden, hän rakasti tuota ihmistä, joka itse asiassa oli moraalisesti täysin väärillä teillä oleva roisto ja varas. Hän rakasti tuota ihmistä, ei hänen tekojaan. Jeesus näki Jumalan silmin syvemmälle kuin kukaan toinen ja löysi tuossa ihmisessä salatun kaipauksen. Saman kaipauksen, sen tatuoinnin kaltaisen, joko piilossa tai näkyvillä olevan, joka meilläkin sydämessämme on. Tullimies Matteus sai siinä hetkessä ihmisarvon. Hän huomasi olevansa Jumalan rakastama ihminen.

Olemme kaikki samalla tavalla Jumalan sydämessä rakastettuja ja kaivattuja. Osaammekohan me kuitenkaan Jeesuksen tavoin (siten kuin hän katsoi Matteusta) nähdä Jumalan silmin toisen ihmisen ja häntä katsoen hyväksyä hänet ja rakastaa häntä – niin aivan kuin rakkauden kaksoiskäskyssä sanotaan – rakastaa häntä, lähimmäistä, niin kuin itseä?

Joka kerta, kun tunnustamme Jumalan ja toistemme edessä sen, mikä mieltämme painaa, sen, jota myös synniksi kutsutaan, niin silloin toivottavasti ymmärrämme myös katsoa toisiamme oikein silmin. Olemme itse erehtyväisiä, jos sen ihan rehellisesti myönnämme.

Synnintunnustus päättyy aina anteeksiantoon.

Niin kuin me olemme saaneet anteeksi, niin antakaamme myös me toisillemme anteeksi. Näillä anteeksisaamisessa puhdistetuilla silmillä osaamme nähdä myös toisen ihmisen oikealla tavalla, hänet hyväksyen ja ehkä myös hänen kaipuutaan lievittäen.

Mistä on siis kaipauksessa kysymys? Eikö siitä, että Jumala itse on istuttanut tuon kaipauksen sydämiimme. Kaikki se hyvä, jota kaipaamme, on siis hänen kaipaustaan, hänen rakkauttaan, hänen haluaan antaa anteeksi ja hyväksyä kaikki se ainutlaatuisuus, joka meissä itse kussakin on; hyväksyä meidät itse kukin juuri sellaisina kuin olemme.

Tätä ainutlaatuisuutta, nyt voisi sanoa 25-kertaista ainutlaatuisuutta, saimme yhdessä viimeisen runsaan puolen vuoden aikana toisillemme jakaa ja toisiltamme saada.

Tästä ainutlaatuisuudesta, aitona itsenä olemisesta, haluan nyt kiittää sinua hyvä ystäväni ja ennen kaikkea sinua hyvä Jumala.

Meillä on näillä rippileireillä tapana viimeisenä iltana pistää kiertämään tällainen sydämen muotoinen kartonki, johon jokainen saa kirjoittaa kustakin leiriläisestä yhden positiivisen asian. Otin omani mukaan.

Poimin tästä yhden kommentin. Tässä lukee: ”Leirin paras pappi”. Tuntui hyvältä lukea enkä halua edes ajatella, että olin myös leirin ainoa pappi J. Ei sillä ole väliä.

Eikä silläkään, että joskus perustelut toisen hyväksytyksi tulemiseen voivat olla varsin hataria. Sillä on sen sijaan väliä, että sanotaan ääneen: Olet minulle tärkeä, sinä ainutlaatuinen ja rakas ihminen. Sinä, jonka Jumala – Hän josta sanotaan: Jumala on rakkaus – on hyväksynyt kaikkine puutteineen ja epäonnistumisineen. Katsoessamme Jumalan antamin silmin, voimme sanoa: minäkin haluan sinut hyväksyä ja sinua rakastaa.

Eero