Minun on vaikea löytää sanoja kaikelle sille, mitä äskettäin olen kokenut. Siihen on liittynyt valtavasti erilaisia tunteita, joita jouduin aivan vierestä katselemaan, ja jotka koskettivat myös minua. Muistan varmaan koko loppuikäni kahdet kasvot, kahdet täysin erilaiset kasvot.

Se, mistä nyt kerron, tapahtui ylipapin talossa, keskellä yötä. Meillä oli kaikilla kylmä ja sinne oli sytytetty nuotio. Paikalle tuotiin valtavan metelin saattelemana vangittu mies. Vähän aikaa mietin, missä olen hänet aikaisemmin nähnyt, kunnes muistin: Niin tietenkin, tapasimme hänet, taisi olla noin vuotta aikaisemmin. Silloinkin oli hälinää ja tuon miehen ympärillä oli paljon väkeä.

Äitimme halusi viedä meidät hänen luo siunattavaksi, niin kuin tapana aina oli, kun joku profeetta tuli kaupunkiin. Muistan hänen nimensäkin, se oli Jeesus nasaretilainen. Hänen oppilaansa eivät kuitenkaan päästäneet meitä lähelle vaan kielsivät meitä häiritsemästä opettajaansa. Tämä otti meidät kuitenkin vastaan ja siunasi meidät. En tiedä, mitä siunaaminen oikeasti tarkoittaa, mutta se tuntui minusta hyvältä.

Siellä nuotion luona näin myös toisen miehen, erään hänen oppilaansa, joka silloin esti meitä lähestymästä tuota pyhää miestä. Siksi tunnistin hänetkin heti, kun hän tuli sinne nuotion äärelle. Kylläpä mies oli muuttunut! Nyt siitä itseriittoisesta miehestä ei ollut jälkeäkään. Näin selvästi kuinka hän pelkäsi.

Menin hänen luokseen ja sanoin, että sinäkin olet ollut tuon vangitun miehen seurassa. Hätkähdin, kun hän sanoi, että ei tunne koko miestä. Hänhän ihan selvästi valehteli – raukkamaista, ajattelin. Enhän minä häntä mistään syyttänyt, sanoin vain, että olemme aikaisemmin tavanneet! Miksi hän siitä niin kovasti pelästyi!?

Kuulin, kuinka häneltä tivattiin tuon nasaretilaisen tuntemista ainakin kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla hän kielsi tuntevansa tuota miestä, jota luulin hänen ystäväkseen. Eihän niin saa tehdä, ei koskaan! Äiti on aina sanonut, että ystävän rinnalla on seosottava, tuli mitä tuli!

Sitten tapahtui jotakin yllättävää: Aivan kuin aikaisemmin sovitusta merkistä, nuo miehet katsoivat toisiaan ihan suoraan silmiin ja näin nuo kasvot.

Tuon aikaisemmin niin ylpeän miehen kasvot olivat itkusta vääristyneet, mutta ne toiset… Ne olivat samanlaiset kasvot, joihin katsoin silloin, kun hän siunasi meitä. Ne olivat niin lempeät kasvot, että muistan ne koko ikäni. En voi ymmärtää, miksi hän katsoi niin lempeästi ystäväänsä, joka kielsi hänet. En ymmärrä, miten se on mahdollista.

Ymmärrätkö sinä?

Eero ja aikuistyöryhmä