Ihminen oppii tuntemaan Jumalan vuorovaikutuksessa. Kohtaamme elämässämme asioita jotka saavat meidät ajattelemaan Jumalaa. Jumala puhuttelee meitä, me vastaamme jos vastaamme, ja toisin päin. Vaikeneminenkin on vastaus.

 

Mistä tulen? Mistä maailma on saanut syntynsä?


 

Me voimme aavistaa Jumalan, kun katselemme kesään heräävää luontoa ympärillämme. Varmaankin tällä kaikella ihanuudella on tekijänsä, varmaankin joku on tämän tarkoittanut näin.


Voimme joskus kokea olevamme yhtä luonnon kanssa, aika ja paikka ja erillisyys katoavat. Tajuamme pienuutemme ja Jumalan suuruuden luontoa katsellessamme.


Tässä on jotain kaikille uskonnoille yhteistä. Aavistus siitä että kaiken takana on joku pyhyys.


Köyhää minä katson, köyhää, hengeltään särkynyttä, sanani alla arkaa, Jumala sanoo profeetta Jesajan kirjassa.


Virressä veisasimme, kuinka salattu Jumala ohjaa neuvotonta ja ontuvaa eteenpäin, käyttää taidotontakin ja näyttää omat aikeet harhateiksi.


Turvallista, että olemme Jumalan tekoa, hyviä ja kuitenkin hänen edessään heikkoja lapsia, tärkeitä ja pieniä yhtaikaa. Mutta näissä ei ole vielä koko totuus.


 

Kelpaanko muille? Rakastetaanko minua?

 

Markkinataloudessa ei paljon perusteta lapsenomaisuudelle ja heikkoudelle, köyhyydestä puhumattakaan. Kaikesta kilpaillaan, tavoitellaan omaa hyvää, rakennetaan itsestä tuote joka miellyttää mahdollisimman monta muuta.


Kristityt näkevät salatun Jumalan myös jokaisessa ihmisessä. Ensiksi Pojassa, Jumalan ainoassa Pojassa joka tuli kerran ihmiseksi. Me voimme nähdä evankeliumien kertomuksissa hänestä kaiken inhimillisen. Meidän ilomme ja tuskamme ovat hänelle tuttuja hänen omasta kokemuksestaan.


Hänen voittonsa kuolemasta, perkeleestä ja synnistä ei tapahtunut voimalla, rikkaudella eikä kauneudella, vaan päinvastoin. Samalla hetkellä kun kaikki inhimilliset toiveet ja kuvitelmat romahtivat hänen kuollessaan ristillä, Jumala ilmaisi rakkautensa ihmisiin. Jumala armahtaa meitä syntisinä, ja silti olemme vastuullisia teoistamme hänen edessään.


Tällaisen Jumalan edessä ihminen voi olla juuri sellainen kuin on. Jumala on turvakätkö syntiselle ja pelon painamalle sydämelle, hän antaa synnit juurinensa anteeksi. Hän on rakkaus, joka voittaa katkeruuden ja murtaa kaunan ja raunioittaa riidan. Hän johtaa niiden yli näkemään asioita toisin, muidenkin näkökulmasta kuin omastamme. Jumalan puolelta kaikki on meidänkin kohdallamme hyvin. Kelpaamme sellaisina kuin olemme, ja hän kulkee kanssamme. Jäljelle jää kysymys, uskonko ja luotanko siihen, suostunko matkaseuraan? Myönnänkö pienuuteeni ja sen että tarvitsen Jumalaa?


 

Luotanko, minne menen?

 

Muutamat epäilivät. Meidät peittää pimeys, veisasimme. Emme kestä nähdä Jumalaa. Ahdistumme erilaisista asioista ja näemme vain ne. Tai laitamme toivomme johonkin muuhun kuin häneen. Siksi usko on ennen muuta esteiden poistamista. Luovumme omasta yrittämisestämme ja jäämme Jumalan käsiin.


Me saamme luottaa Pyhään Henkeen, eläväksi tekijään, Jumalan läsnäoloon ja rakkauteen. Omin voimin emme voi puristaa uskoa itseemme tai toisiimme, se lahjoitetaan meille. Saamme ottaa vastaan ja olla kannateltavina.


Uskomme seurakuntaan, yhteyteen keskenämme. Ylösnoussut Kristus elää keskellämme, välillämme. Opimme kestämään omaa ja toistemme vajavuutta. Saatamme nähdä Jumalan toisen armahtavassa katseessa tai teossa. Luotamme anteeksiantoon ja yltäkylläiseen elämään jo nyt ja kerran tulevaisuudessa.


Jumalan kanssa kulkiessani ei ole enää tärkeää se mitä minä itse olen ja teen, vaan se mitä Jumala tässä maailmassa tekee, myös minun kauttani.

 

Merja Auer