En voi sille mitään, että koen helatorstain olevan kirkkovuodessa eräänlainen kummajainen (anteeksi tällainen sana). Puhun nyt omista tuntemuksistani, ehkä asia kohdallasi on toisin ja hyvä niin, jos on. En oikein ole koskaan osannut ”viettää” tätä päivää niin kuin luulen, että sitä tulisi juhlistaa. Kyseessähän on yksi kirkkovuotemme tärkeistä juhlista, josta aikoinaan käytiin jopa kovaa keskustelua sen paikasta viikkokalenterissa.

 

Helatorstain paikka kuuluu kyllä oleellisesti Jeesuksen maanpäällisen elämän historiaan, mutta välillä saattaa tulla mieleen ajatus, että miksi juhlia eroa? Mitä meille tämän hetken ihmisille antaa tieto siitä, että Jeesus lähtee pois opetuslastensa luota, siis pois tästä maailmasta?

 

Evankeliumien teksteissä kerrotaan nimittäin siitä, miten Jeesuksen lähimmät ystävät saivat jättää – tai itse asiassa joutuivat jättämään – hänelle jäähyväiset. Mieleeni tulee väistämättä muistojuhla hautajaisten jälkeen: On eron aika, odotamme jälleennäkemistä, taivaassa tavataan, mutta nyt emme vähään aikaan enää tapaa. Aivan kuin Jeesus sanoisi: ”Minä lähden, jääkää te tänne vaeltamaan elämänne loppuun”.

 

Kirkkovuosi kuitenkin jatkuu – niin kuin vielä toistaiseksi tämä elämämmekin. Helatorstaita ja jäähyväisiä seuraa nimittäin helluntai, uuden kohtaamisen juhla. Jeesus sanoo: ”En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen teidän luoksenne.” (Johanneksen evankeliumi luku 14, jae18). Jeesus lupaa siis varustuksen – Pyhän Hengen läsnäolon – meille kaikille ja tuo lupaus täyttyi sitten jo kohta helluntaina.

 

Tämän helatorstain evankeliumiteksti kertoo siitä jäähyväishetkestä, jossa Jeesus ja opetuslapset viimeisen kerran kohtasivat ja on Luukas on sen evankeliumiinsa kirjoittanut: Luukkaan evankeliumi 24. luku, jakeet 46 – 53.   

 

Aihe on siis minulle vaikea ja siksi pyysin ystävältäni apua. Mitä sanoisin, mitä kirjoittaisin? Hän antoi minulle neuvon: puhu vaeltamisesta. Siispä haluan nyt siitä puhua (ja kirjoittaa).

 

Vaeltaminen on liikkeellä oloa, kyllähän me sen tiedämme. Jokainen meistä on joskus ja jollakin tavalla vaeltanut – jos ei rinkka selässä pitkin Lapin tuntureita ja kuruja – niin täällä koti-Kaarinassakin elämän arjen keskellä. Ajattele nyt vaikka hetki mielessäsi jotakin vaeltamiseen ja matkalla olemiseen liittyvää kokemusta.

Siinä on monta hikipisaraa, monta rakoille hiertynyttä jalkaa ja repun hiertämää olkapäätä. Siinä on monta odotusta seuraavan mäen takana odottavasta tuntemattomasta maisemasta ja samalla siinä on syvää epävarmuutta seuraavan suon ylittämisestä johtuvasta pelosta.

 

Vaeltaminen – liikkeellä oleminen, siirtyminen paikasta toiseen – on kuitenkin tällaisissa vastoinkäymisiltä tuntuvissa tapauksissakin usein vahvasti positiivinen asia. Olet sen ehkä huomannut. Se on ollut ehkä välttämätön asia elämässäsi, mutta samalla se on myös kannanotto siihen, että kannattaa lähteä liikkeelle ja ottaa riski. Se kertoo siitä, että joutuu luopumaan jostakin turvallisesta ja totutusta jonkin uuden ja epävarman löytämiseksi.

 

Sanaan ”vaeltaminen” sisältyy samalla myös levon tuomaa iloa ja nautintoa keskellä vaivalloista reittiä. Levon, jonka todellisuus ja tärkeys paljastuvat kokonaisuudessaan meille usein vasta silloin, kun voimat todella uupuvat ja on suorastaan pakko pysähtyä.

 

Vaeltamiseen kuuluu myös sellaisia pysähtymisiä, jolloin nautitaan sitä repun sisällä olevaa matkaevästä ja kun eväs loppuu, niin sitä myös lisää hankimme.

Tästä eväästä kirjoittaa Jesaja näin: ” Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää, ottakaa maksutta viiniä ja maitoa!

 

Vaellus on myös ystävien kanssa yhdessä kuljettu matka, joka parhaimmillaan julistaa vierellä kulkevan ihmisen autuasta paikkaa toisen rinnalla. Paavali kirjoittaa: Kantakaa toistenne taakkoja (Galatalaiskirjeen luku6, jae 2). Ihminen on pantu tässä vaeltamisessa ihmisen rinnalle.

Ja vielä: siinä on aikanaan myös perillepääsy, jo vaelluksen aikana lupaus siitä, että tässä mitä nyt näemme ja koemme, ei ole kaikki, vaan on vielä jotakin enemmän, jotakin johon olemme matkalla, kun sen aika sitten ajallaan itse kunkin kohdalle tulee.

 

Tuossa sanassa vaeltaminen on itse asiassa kaikki se, mitä me kutsumme elämäksi, juuri tällä hetkellä.

 

Mietin, että yksi tämänkin helatorstain kysymyksistä, joka etsii vastausta meidän jokaisen kohdalla, on tässä: Kumpi on sinulle tärkeämpää; elää tässä ja nyt – vaeltaa yhdessä muiden kanssa sydän välillä vereslihalla ja sielu rakoilla – vai jo perillepääsy, lepo kaikesta tästä elämästä, vaivannäöstä ja kärsimyksistä?

 

Tähän kysymykseeni voimme etsiä vastausta Raamatusta ja ensin helatorstain sanomasta. Katsotaan – sen lisäksi, mitä Jeesus teki – myös sitä, mitä hän jätti tekemättä. Evankelista Markus kirjoittaa vastaavassa kohdassa: ”Hänet (siis Jeesus) otettiin ylös taivaaseen ja hän istuutui Jumalan oikealle puolelle.”

Tässä on nyt pakko kysyä: onko tämä istuutuminen vain passiivista olemista, vai jotakin muuta?

 

Jeesus sanoi kastekäskyssään opetuslapsilleen ja samalla siis meille kaikille ”elämän vaeltajille”: Menkää – lähtekää liikkeelle – kastakaa ja opettakaa. Sitten hän ei sano, ”minä sillä aikaa odottelen teitä täällä ja katselen, miten teidän käy”, vaan hän antaa upean lupauksen: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

 

Kristuksen ”istuminen Jumalan oikealla puolella” ei siis ole passiivista paikallaan olemista, elämän sementoitumista ja sen muuttumattomana pitämistä, vaan dynaamista mukana oloa ihmiselämän joka hetkessä – kaikkina elämämme päivinä, oman vaelluksemme keskellä.

Hän lupaa läsnäolonsa meille kaikille ja huomaa, että nämä sanat hän lausuu kastekäskyn yhteydessä. Sinulle ja minulle, meille Kristuksen yhteyteen kastetuille, hänen omaan vaellukseensa liitetyille, kuuluu lupaus: Ystäväni, minä kuljen vierelläsi. Pistän olkapääni taakkojesi alle ja kannan. ”Tulkaa minun luokseni te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”

 

Se, mitä Jeesus jätti tekemättä on siis tässä: Hän ei (vielä) ottanut ystäviään mukaansa vaan nämä ”palasivat Jerusalemiin”, niin kuin tekstissä kirjoitetaan. Vielä ei ollut aika lähteä, vielä oli tehtävää tekemättä, vielä oli elämää jäljellä.

 

Paavali – tuo monin tavoin elämän kolhima ihminen – pohti tätä samaa kysymystä. Onko hyvä jo kuolla pois (mitä hän itse asiassa toivoi) vai vielä jäädä eloon?  Hän kirjoittaa kirjeessään Filipin seurakuntalaisille näin:

 

Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto. Mutta jos jään tähän elämään, siitä hyötyy tehtäväni. En tiedä, kumman valitsisin, olen kahden vaiheilla. Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta. Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon. Olen siitä varma.

 

Paavalin oma elämänvaellus siis jatkui vielä silloin ja syy tähän ei ollut hänen oma halunsa elää elämää itselleen, vaan: ”Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon”, niin kuin hän toteaa. Paavalin vaeltaminen tässä elämässä jatkui ja syynä siihen olivat hänen ystävänsä ja heidän tarvitsemansa apu. Paavali otti todesta omat kirjoituksensa: ”Kantakaa toistenne taakkoja”.

 

Helatorstain sanoma kutsuu meitä liikkeelle, vaeltamaan. Se kutsuu meitä dynaamiseen ja rohkeaan elämään ja toisen ihmisen vierellä kulkemiseen. Se kutsuu meitä rohkeasti luottamaan siihen, että joskus tuskaisen ja vaikeakulkuiselta tuntuvan elämän keskellä meitä kannetaan. Meille on luvattu varustus matkallemme - Voima korkeudesta – Elämän Keidas ja Elämän Leipä.

 

Näin sisällemme kylvetty Jumalan kaipaus muuttuu todeksi liikkeelle lähtiessämme.