Johdantosanat…

 

Jubilate, riemuitkaa! Tällä nimellä kutsutaan tätä kolmatta pääsiäisen jälkeistä sunnuntaita. Samalla sunnuntain aihe on Jumalan lapsen koti-ikävä. Eivätkö nämä kaksi asiaa ole melkein toistensa vastakohtia? Eihän ikävästä ja ikävässä voi riemuita – vai voisiko sittenkin?

Tämän päivän psalmitekstissä ovat sanat:

 

Tulkaa ja katsokaa Jumalan töitä.
Hän on tehnyt meille suuria tekoja.
      Hän muutti meren kuivaksi maaksi,
      kuivin jaloin kansa kulki virran poikki.
      Siksi me saamme iloita hänestä.
Hän hallitsee voimallaan iäti,
hän pitää silmällä kansoja.

 

Ehkä sittenkin on riemun aika, vaikka ikävä sisällä voi kovasti kovertaa.

Ehkä sittenkin, vaikka emme vielä näe päämääräämme saamme iloita siitä, mitä on tulossa.

 

Niin.. ja eikö taivas olekin jo maan päällä, kun saamme tulla katsomaan Jumalan suuria töitä, joista suurin on Hänen rajaton rakkautensa meitä kaikkia kohtaan.

Hänen rajaton rakkautensa, joka tänäänkin kehottaa meitä tulemaan hänen eteensä, tunnustamaan syntimme ja häpeämme ja ottamaan vastaa Hänen lahjansa: anteeksiantamuksen.

 

… ja saarna

 

Riemu ja koti-ikävä samanaikaisesti, näinhän se oli.

 

Meille annettu elämä on joskus juuri tällaista käsittämätöntä – en sano sekamelskaa (vaikka joskus se siltä tuntuukin) vaan moninaisuutta, eräänlainen selittämätön mysteeri. Etsimme vastauksia elämämme kysymyksiin, mutta joudumme toteamaan, että ei niitä aina löydy. Virren sanoin joudumme toteamaan: ”Hämmennys valtaa usein tajuntamme”.

 

Tästä kertoo myös päivän evankeliumiteksti Johanneksen mukaan: Johannes 16:16 – 23.

 

”Mitä hän oikein tarkoittaa? Ei hänen puhettaan ymmärrä”, valittivat ensin Jeesuksen opetuslapsetkin.

Näin meillekin usein käy: En ymmärrä, miksi Jumala puhuu tai on puhumatta, toimii tai on toimimatta juuri niin kuin Hän tekee. Tällainen epätietoisuus voi lamaannuttaa, mutta silloin, lamaantumisen keskellä, on hyvä muistaa, että kyseessä voi olla myös jonkin uuden alku: Jumala onkin kylvänyt sydämiimme koti-ikävän siemenen. Hän on kylvänyt sydämiimme kaipuun luokseen. Ja samalla, kun tuo siemen itää, niin samalla myös kasvu tekee kipeää.

 

Tuo kipu sisällämme elämämme keskellä on kuin synnytystuskia, jotka kertovat, että todellakin jotakin uutta on tulossa. Ja niin meidän on nöyrryttävä sen tosiasian eteen, että kun Jumala luo uutta, niin Hän tekee sen – tuntuu, että hän tekee sen aina – juuri kivun kautta. Tässä kaikuvat Paratiisista karkotetun ihmisen perään lausutut sanat: ”Kivulla sinun on synnytettävä”.

 

Onko siis todellakin meidän koti-ikävämme, taivaskaipuumme, juuri tuota kipua? Kipua, joka kertoo matkamme rasituksista, raskaistakin askelista matkallamme. Jos näin on, niin miten sitten tässä voi riemuita, voimme ihan oikeutetusti kysyä. Voiko kivunkin – sydämissämme olevan taivaskivun – keskellä iloita?

 

Jeesus vastaa meille näin: ”Kun lapsi on syntynyt – siis sitten kipujen jälkeen – äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan”.

Kaiken kivun ja kipuilumme painaessa päälle meillä on siis toivo siitä, että kerran koittaa hetki, jolloin kipu on poissa. Miten voimme luottaa siihen, että se on totta meidänkin kohdallamme? Tuossa ensimmäisenä kuullussa Vanhan Testamentin tekstissä on Jumalan antama lupaus: ”Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa”. 

 

Saman Jeesus sanoi näin: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat”. Tuntiessamme kivun, saamme myös lupauksen Parantajan läsnäolosta.

 

Jumala siis lupaa meille olevansa tuo virvoituksen ja voiman lähde. Tähän Hänen lupaukseensa me saamme tarrautua oman elämämme kivuissa.

 

Hän on itse sanonut näin: ” Herra, Israelin kunnia, ei tyhjää puhu eikä sanojaan peruuta. Ei hän ole ihminen, ei hän sanojaan kadu. (1. Sam. 15:29).

 

Meillä on näin lupaus avusta kipujemme keskellä.

 

Olen puhunut paljon kivusta, sisäisestä kaipauksesta Jumalan luo. Jumalan itsensä meissä synnyttämästä kaipauksesta, jota voi olla myös rankka kantaa.

 

Tätäkö ihmiselämä siis on? ”Minä vaivainen vain mato matkamies maan…”. Täytyykö meidän odottaa koko elämämme ajan vapautustamme ajatuksella; sitten kerran kaikki helpottaa, nyt kärsitään? Tai: kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat.

 

Ei, ei niin, vaan Jumala lupaa meille näin: ”Katso: Minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle”. Ei tässä lue: sitten joskus tulevaisuudessa, taivaassa, malta mielesi ja odota. Ei, vaan nyt se puhkeaa esiin, nyt se syntyy.

 

Koko ajan Jumala luo uutta, koko ajan Hän tekee työtään, koko ajan ”Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa”. Ei sitten vasta, vaan jo nyt.

Jeesus sanoo: ”Minun Isäni tekee työtään taukoamatta, ja niin teen myös min.”, siis taukoamatta myös juuri nyt, tällä hetkellä.

 

Onko näin, että me emme opetuslasten tavoin ymmärrä, missä tuo uudistuminen, uusi elämä, uusi syntyminen ja uusi kasvu tapahtuvat?

Kysymme siis: missä koti-ikävä voi hellittää ja vastaamme: eikö vaan kotona. Niin ja vielä joudumme kysymään, missä tuo lopullinen kotimme, matkamme päämäärä, taivas, oikein on?

 

 

 

Luukas kirjoittaa näin: ”Kun fariseukset kysyivät Jeesukselta, milloin Jumalan valtakunta tulee, hän vastasi: "Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: 'Se on täällä', tai: 'Se on tuolla.' Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne."

 

Yhdessä Taize-laulussa lauletaan näin: "Missä rakkaus ja laupeus, missä rakkaus, siellä Jumala".

 

Jumalan valtakunta, matkamme päämäärä, Jumalan kansan koti-ikävän kohde, on jo läsnä tässä hetkessä. Olemme kotona siellä, missä rakkaus ja laupeus tekevät työtään, sillä siellä on myös Jumala. Siis: rakastaessa olet jo perillä!

 

 Johanneksen kirjeessä ovat sanat: ”Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee”.

 

Jo nyt saamme siis riemuita samanaikaisesti synnytyskipujemme ja uuden syntymisen keskellä. Jo nyt matkamme on Jumalan lapsina perillä oloa, samalla, kun meille sanotaan, että kerran tulee päivä, jolloin koko sydän täyttyy ilolla, eikä sinne muuta enää mahdu.

 

Riemu ja koti-ikävä ovatkin mahdollisia samanaikaisesti. Elämän mysteeri, uusi elämä ja jatkuvat synnytyskivut ovatkin Jumalan lahjaa, Hänen läsnäoloaan elämässämme.

Eero