Tämän itsenäisyyspäivän ja samalla toisen adventtisunnuntain evankeliumiteksti on Johanneksen evankeliumin 8. luvusta

Joh. 8: 31 – 36

 

92 vuotta sitten, 6.12.1917, Suomen eduskunnan hyväksymässä itsenäisyysjulistuksessa on mm. seuraava lause:

”Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana”.

Voimme nyt kysyä: Mikä on se Suomen kansan tehtävä, sen missio, josta itsenäisyysjulistuksemme puhuu ja joka edellyttää täydellistä vapautta?

 

Vajaat 2000 vuotta sitten, noin vuonna 30, määritteli Jeesus nasaretilainen tuon vapauden saavuttamisen ja Jumalan tahdon eli Jumalan syvän tunteen sanoin: ”Totuus tekee teistä vapaita”. Voisimme jatkaa kysymyksellä: Mikä on se totuus, jonka kautta ihminen voi vapautensa saavuttaa?

 

Se missio, jonka Suomen kansa on toisaalta saanut ja toisaalta myös itselleen ottanut, edellyttää siis vapautta ja tuo vapaus saavutetaan totuuden eli tosiasioiden tunnustamisen kautta.

 

Kysymyksemme voisivat jatkua: Ovatko nämä toisaalta kahden vuosituhannen ja toisaalta vajaan yhden vuosisadan mittaiset ajatukset vapaudesta ja totuudesta ajankohtaisia vielä tänäkin päivänä – tässä niin monin tavoin muuttuneessa ja koko ajan vauhdilla muuttuvassa yhteiskunnassamme?

 

Vastaan tähän kysymykseeni näin: Kristuksen sanoma on, näin kristittyinä uskomme, ajaton ja universaalinen, siis täyttä totta myös tänä päivänä. Itsenäisyysjulistuksemme on, voisimmeko sanoa maamme rajojen sisäpuolella universaalinen, meitä jokaista suomalaista koskeva, siis myös täyttä totta juuri nyt.

Siksi nämä molemmat itsenäisyyden- ja vapaudenjulistukset koskevat jokaista täälläkin kirkossa olevaa (ja tätä tekstiä blogissa lukevaa). Näissä molemmissa on perustavaa laatua oleva ydin, jota ei voi muuttaa ilman, että tekee vääryyttä niille syville tunteille, joista sanoma lähtee: Kansamme vapauden tarpeesta ja vielä enemmän – Jumalan tahdosta elää totuudessa.

 

Miten nämä, voisiko sanoa, maalliset ja taivaalliset itsenäisyyden- ja vapaudenjulistukset voidaan yhdistää, jos ja kun ne kerran koskevat meitä jokaista?

 

Tämän esittämäni kysymysarsenaalin vastaaminen ei ole tässä yhteydessä mahdollista. Jätän siis avoimesti jokaisen mietittäväksi, miten yhdistää omassa elämässään toisaalta oman vapauden ja toisaalta vapauteen sidotun toisten antaman tehtävän?

 

Tarjoan nyt kuitenkin yhden vastauksen: etsikäämme esimerkki siitä, miten meidän olisi toimittava toisaalta tehtävämme ja toisaalta vapautemme suhteen. Taas tulee uusi kysymys: Mistä sen esimerkin löytäisimme? Kenet valitsemme?

 

Adventin ja erityisesti ensimmäisen adventtisunnuntain (eli viime sunnuntain) sanoma kertoo meille tuosta esimerkistämme – voisi jopa sanoa ainoasta täydellisestä esimerkistä:

Jeesus antaa riittävän ohjeen sanoessaan ensin opetuslapsilleen ja sitten ajan mittaan myös meille kaikille itsestään näin: ”Ottakaa oppia minusta. Minä olen sydämeltäni nöyrä ja lempeä”. Tässäkö siis vastaus: Sydämen lempeys ja nöyryyskö ovat ne välineet, voisi jopa sanoa aseet, jolla saamaamme tehtävää Suomen kansalaisina ja toinen toistemme lähimmäisinä suoritamme!

 

Tarkastellaanpa vielä vähän tarkemmin tuota Jeesuksen esimerkkiä. Kun hän – evankeliumikertomusten mukaan – ratsasti Jerusalemiin, sen ajan israelilaiseen vallan keskukseen, niin hänen sanottiin olevan nöyrä ja lempeä, rauhaa julistava kuningas. Ei voi välttyä ajatukselta, että tuo vaikuttaa melko utopistiselta esimerkiltä tämän päivän kovassa ja monin tavoin armottomassa ja raastavassa kilpailuyhteiskunnassa.

 

Nuo evankeliumikertomukset jatkuvat kuitenkin kertoen, miten Jeesus seuraavana päivänä meni temppeliin – sekä uskonnollisen että monin tavoin myös maallisen elämän keskukseen – ja ”ajoi vihoissaan ulos rahanvaihtajat ja kaupustelijat” ja kaikki muut, voisi sanoa, oman edun tavoittelijat – sen ajan kilpailuyhteiskunnan kovanahkaisimmat edustajat.

 

Jeesus, meidän esimerkkimme, oli nöyrä, mutta kaikki se, mitä hän teki, oli kaukana asiasta, jonka me usein sekoitamme nöyryyteen, nimittäin nöyristelystä. Nöyryydellä ei olekaan mitään tekemistä nöyristelyn kanssa. Voisi sanoa, että ne eivät ole millään tavalla sukua keskenään. Nöyryyteen kuuluu sen sijaan vahvasti tosiasioiden tunnustaminen – eli totuus. Ja tässä tapauksessa totuus oli se, että siinä yhteiskunnassa oli paljon mädännäisyyttä.

 

Samalla tuon Jeesuksen esimerkin mukaisesti nöyryyteen ja siten myös totuuteen kuuluu aina myös rohkeus. Rohkeus puolustaa sitä, minkä kokee omaksi ja oikeaksi missiokseen. Nöyryyteen kuuluu rohkeutta olla se ihminen, joksi on luotu ja tarkoitettu.

 

Riittääkö meillä rohkeutta toimia oikein, tosiasiat tunnustaen, elämämme eri tilanteissa? Riittääkö meille nöyryyttä todeta, että tarvitsemme apua useammin, kun haluamme myöntää oman tehtävämme suorittamiseen? Nämä ovat kysymyksiä, jotka kaipaavat vastauksia meidän jokaisen kohdalla.

 

Kun Jeesus sanoo, että totuus tekee meidät vapaiksi, niin hän sisällyttää vapauteemme juuri nuo kaksi: tosiasioiden tunnustamisen eli nöyryyden ja sen perustalta toimimisen eli rohkeuden.

 

Mikä sitten on tuo yksittäisen ihmisen ja samalla koko kansakunnan ”kansallinen ja yleisinhimillinen” tehtävä, johon myös itsenäisyysjulistuksessamme viitataan.

 

Toisessa tämän itsenäisyyspäivän evankeliumitekstissä Jeesus sanoo näin: ”Ei Ihmisen Poikakaan (siis hän itse) tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta”.

 

Eikö tässä ole se tehtävä, johon meidät kaikki on kutsuttu, palvelemisen tehtävä? Monet ovat joutuneet tehtävänsä suorittamisessa siihen äärirajalle saakka, jossa on joutunut antamaan kaikkein arvokkaimman omistamansa lahjan, oman henkensä. Heitä me saamme kohta suurella kunnioituksella sankarihautojen ääressä muistaa. Monet ovat joutuneet antamaan terveytensä, monet, monet muulla tavalla itseään uhraten suostuneet palvelemaan toinen toisiamme.

 

Haluaisin vielä kysyä: Millä inhimillisellä esimerkillä tuo kaikki on voitu tehdä? Lainaan nyt erään kaarinalaisen, yli kolme vuotta rintamalla taistelleen sotaveteraanin sanoja, jotka aivan äskettäin häneltä kuulin. Hänen sanansa koskettivat ja uskon, että hän sallii minun ne myös teille sanoa. Ensiksi hän sanoi näin: ”Uskon, tai näin minä ainakin haluan uskoa, että Jumala meidän apunamme oli”.

Toiseksi hänen sanojaan rohkenen vielä lainata: ”Ennen taistelua useimman kädet menivät ristiin, saatikka silloin, kun kaverit eivät tulleet takaisin”.   

 

Näitä kahta esimerkkiä – Kristuksen rohkeutta ja totuutta ja veteraanin nöyryyttä ja luottamusta Jumalaan – seuraten voimme löytää oikean tavan oman missiomme suorittamiseen Suomen kansalaisina, seurakunnan jäseninä ja yksittäisinä kristittyinä, toistemme lähimmäisinä.

 

Niin kuin itsenäisyytemme toteutuminen, jonka puolesta myös jouduttiin niin paljon uhraamaan, täytti sen vuosisatojen vapaudenkaipuun, joka kansallamme oli ollut, niin samalla tavalla voi Kristuksen meidän sydämiimme lahjoittama, uhraamalla voitettu sisäinen vapaus täyttää sydämemme kaipuun. Se, mikä jää meidän osaksemme on antaa kiitos kaikesta, jota olemme saaneet, meille annettuja esimerkkejä seuraten.

 

 Eero